— Menneeks olkoon. Kauppa kuin kauppa.
Perinpohjin alkoi Prepelicza nyt kertoa tuon mainittavan yön tapauksia, miten he kantoivat kattilan yli pihan ja puutarhan kautta vähäseen rakennukseen.
— Libanoniin — sähisi Gáspár herra riemuissaan, ja hänen selkänsä hikoili likomäräksi. — Tuon tenavan taloon.
Mies kertoi kaikki, miten hän eräänä iltana sinne oli joutunut, miten he olivat vieneet kattilan siihen pieneen rakennukseen ja miten Gregorics Pál vainaja oli valvonut siellä kaiken aikaa, kun he sitä seinään muurasivat. Innoissaan teki Gáspár herra tuon tuostakin kysymyksiä.
— Oliko kattila raskaskin?
— Kauhean raskas.
— Eikö kukaan nähnyt, kun veitte sen kautta pihan?
— Ei, ei kukaan. Kaikki talossa nukkuivat.
Innoissaan Gáspár herra nieli joka sanan muurarin suusta; hän hengitti syvään, silmät säikkyivät, ajatukset kiitivät tulevaisuuteen. Hän kuvitteli jo olevansa rikas mies, mahtavan aarteen omistaja, — paronin arvonkin hän jo kai voisi ostaa. Paroni Gregorics Gáspár! Hm, eipä olisi hulluinta! Ja Minkasta tulee paronitar. Tuo tuhma Pál ei osannut omaisuuttaan käyttää. Koota hän osasi rahoja ja paljo hän niitä lienee koonnutkin, itara kun oli.
— Paljoko veljeni teille antoi?