— Viisikymmentä florinia kummallekin.
— Oikein, aivan oikein.
Hänestä tuntui, kuin olisi kivi vierinyt sydämeltään kuullessaan ettei velivainaja ollut enempää antanut. Alkoi jo pelätä hänen heittäneen tuhansia saadakseen miehen vaikenemaan.
Se olisi häntä harmittanut, — sehän olisi ollut hänen vahinkonsa, sillä Libanon oli oleva hänen; hinnalla millä hyvänsä hän sen hankkii itselleen kattiloineen päivineen. Huomena menee hän sen oitis ostamaan holhoojalta. Jo etukäteen hän nautti siitä ajatuksesta, kun saa syrjäytetyksi veljensä ja sisarensa.
Hän palasi kotia mitä pikemmin, ei poikennut asuntoonsakaan, vaan ajoi oikopäätä Sztolarikin luo, ilmoittaen haluavansa ostaa Libanonin.
Näin nimitettiin kirkkoherra-vainajan pientä taloa, jonka Gregorics Pál oli ostanut leskeltä Gyurille. Vainaja ei ollut osannut pitää ainoatakaan saarnaa ilman Libanonin seetripuista puhumatta ja hankittuaan itselleen tämän pikku tilkun hän koitti istuttaa sen puutarhaankin seetripuita omenapuiden sekaan. Mutta täällä maaperä asettui häntä vastaan ja näännytti ne kuoliaaksi kieltämällä niiltä ravinnon. Nuo jumalattomat seurakuntalaiset sensijaan ilkeyksissään rupesivat nimittämään paikkaa Libanoniksi.
Herra Sztolarik ei osoittanut vähääkään hämmästyvänsä.
— Vai tahdotte ostaa Libanonin? Sievä hedelmäpuutarha ja kauniilla paikalla. Mennä vuonnakin muuan hieno Wienin ravintoloitsija osti siitä kaikki omenat, ettekä voi arvatakaan minkä hinnan maksoi. Mutta miten onkaan johtunut mieleenne ostaa Libanon?
— Haluaisin rakentaa siihen isomman talon.
— Hm, sellaiset kaupat ovat yleensä vaikeita, — virkkoi Sztolarik kylmästi, — omistaja kun on alaikäinen, pitää tehdä monet selvitykset holhouslautakunnalle. Mieluimmin minä antaisin asian olla sillään. Ennen pitkää tulee poika täysivaltaiseksi ja saa silloin tehdä "kamaransa" kanssa mitä tahtoo. Voisi vielä minua moittia. Ei, ei herra Gregorics, minä en puutu asiaan. Ja toisekseen on tuo talopahanen maatilkkuineen hänelle kallis muisto, hän kun on siellä leikkinyt ja lapsuusvuotensa viettänyt.