— Mutta jos minä maksan hyvän hinnan, — keskeytti Gregorics hermostuneena.
Sztolarik tuli uteliaaksi.
— Mitä hintaa sanotte hyväksi? Mitä aiotte siitä tarjota?
— Tarjoan — hän sai yhtäkkiä ihan henkeä salpaavan yskäkohtauksen ja kasvot lensivät tulipunaisiksi — tarjoan siitä viisitoistatuhatta florinia.
— Hm, sievä summa. Gregorics vainaja sen osti pastorin leskeltä viidellä tuhannella. Maata siinä on pari auran alaa, sekin aivan kaupungin laidassa, neliösyleltä se ei maksaisi päälle kolmen florinin. Talopahasen arvo korkeintaan kaksituhatta… ja sekin on jo sangen runsas arvio.
— Oli miten oli, — virkkoi Sztolarik ääneensä, — tarjous ei ole hullumpi. Päinvastoin… Tiedättekö mitä, herra Gregorics, — hän lisäsi äkkiä asian päättäen, — minä suostun kauppaan pojan hyväksi, mutta ensin kirjoitan hänelle itselleen, puhunpa hänen äitinsäkin kanssa.
— Mutta minulla olisi kiire.
— Kirjoitan pojalle vielä tänään.
Gregorics ei enää ahdistellut, jottei herättäisi epäilyjä, vaan meni kotiin ja lähetti kolmantena päivänä Sztolarikille nassakan Tokaj-viiniä — jota hän oli velivainaaltaan perinyt — käskien samalla kysyä, joko Buda-Pestistä oli vastaus saapunut.
Herra Sztolarik ilmoitti odottavansa vastausta joka hetki ja samalla hän kiitti arvokkaasta lähetyksestä, olipa lausunut herra Gregoricsin kellarimestarille, joka viinin vei perille, toivovansa että kaikki menee hyvin. Viinikö hyvin menisi, vai mikä, sitä ei kellarimestari osannut sanoa.