Tuskin oli kellarimestari lähtenyt, niin saapui kirje, jossa Gyuri ilmoitti suostuvansa kauppaan. Herra Sztolarik oli juuri aikeissa lähettää kirjurinsa viemään sanaa Gregorics Gáspárille, kun kanslian ovi aukesi ja sisään astui tämän veli möhömaha Boldizsár, huohottaen kuin lihotettu hanhi. Jo kaukaa näki, että miehen oli kiire.
— Istukaa, herra Gregorics, tehkää hyvin. Mitä hyviä uutisia tuotte?
— Rahaa tuon paljo, paljo, — hän läähätti, saamatta henkeä vedetyksi.
— No, sitä kyllä talossa tarvitaan.
— Tahdon ostaa tuon orpopojan maapalstan, Libanonin.
— Libanonin, Libanoninko? — huudahti Sztolarik hämmästyneenä ja itsekseen mumisten: lempoko noihin on mennyt? — sitte hän vastasi ääneensä: Ehkä veljenne laskuun?
— En, en, vaan itselleni. Minulle se on sangen sopiva tilkku, sievä, hyvällä paikalla, mainio näköala, ja entä nuo mahtavat omenapuut.
— Omituista… todellakin omituista.
— Mikä siinä niin omituista olisi? — hän kysyi säpsähtäen.
— Sillä kun on jo ostaja.