— Mitä hittoa! Ei anneta sitä sille! Sukulainen on sentään aina sukulainen. Ja toisekseen minä tarjoan enemmän…
— Sitäpä en usko, — arveli holhooja, edellinen ostaja on tarjonnut viittätoistatuhatta.
Boldizsár ei silmää räpäyttänyt.
— Ei se mitään. Minä annan kaksikymmentätuhatta.
Vasta nyt johtui hänen mieleensä, ettei se todella ole viidenkääntoista tuhannen arvoinen, ja kääntyi levotonna sekä uteliaana holhoojaan, kysäisten:
— Vai tarjoaa viittätoista tuhatta? Kukahan sekin hupsu lienee?
— Kyllä se on herra Gregoricsin veli, herra Gáspár.
Kuin teurastajan kirveestä otsaansa iskun saanut härkä horjahti tämän nimen kuullessaan herra Boldizsár kalman kalpeana selälleen erääseen nojatuoliin.
Hänen huulensa liikkuivat, mutta mitään ääntä hän ei kyennyt päästämään. Sztolarik jo luuli vanhan herran saaneen halvauksen ja juoksi suin päin ulos hakemaan vettä, apua huutaen. Mutta hänen palatessaan takasin kyökkipiian kanssa, joka säikäyksissään toi mukanaan makaroonitaikina-astiankin, oli herra Boldizsár jo siksi toipunut, että kykeni puolustelemaan.
— Sain pienen pyörtymyskohtauksen, minulle sattuu niitä silloin tällöin, olen jo iällinen ja ihmisen koneistohan on heikko… mutta palataksemme asiaan minä annan todellakin kaksikymmentätuhatta florinia Libanonista. Maksan, jos niiksi tulee, rahat heti paikalla.