Sztolarik mietti hetkisen.
— Hjaa, ei sitä kauppaa voi niin äkkiä päättää. Ensin tarvitaan holhouslautakunnan suostumus. Vielä tänään teen sille ehdotuksen.
Sen hän tekikin, — hänen holhottinsahan teki hyvät kaupat. Sillävälin mietti hän päänsä puhki, miksi Gregoricsit niin Libanonia himoitsivat. Joku syy heillä siihen lienee. Entä, olisiko Libanonin povessa kultasuoni. Eihän sekään ole mahdotonta. Täällä ne Árpád suvun kuninkaatkin maata penkoivat ennenkuin Selmeczissä.
Hän päätti heti huomispäivänä ilmaista epäilyksensä eläkettä nauttivalle vuori-insinöörille Drotler Istvánille, joka oli suuri tiedemies; kun hän vain pisti puransa maahan, niin se heti varmasti ilmaisi mitä siellä sisässä oli.
Mutta ennenkuin hän ennätti lähteä insinööriin, saapui Gregorics Gáspár kuulemaan, joko kirje oli saapunut. Sztolarik oli melkolailla hämillään.
— Kirje on saapunut… niin, niin, kyllä kirje on tullut, muutta on tapahtunut muutakin. On tullut uusi ostaja, joka lupaa Libanonista kaksikymmentä tuhatta.
Tämä oli kuin salaman isku Gáspárille.
— Mahdotonta — hän änkytti. — Kenties Boldizsár?
— Juuri Boldizsár.
— Gregorics Gáspár raivostui, kiroili kuin pakana, huulet kiukusta vapisivat, ja keppiään heiluttaessaan — keskustelu näet tapahtui eteisessä — hän sattui lyömään rikki rouvan kukkaruukun, jossa oli harvinaisen kaunis hyasintti kukkimassa.