— Sitä heittiötä… sitä heittiötä, — hän sähisi, hammasta purren.
Sitte hän katsoa tuijotti ilmaan lähes neljännestunnin ajan, mumisten tuon tuostakin puoliääneen itseksensä:
— Mistä se on saanut sen tietää? Käsittämätöntä!
Asia oli kuitenkin sangen yksinkertainen. Kunnon Prepelicza sai helposti Besztercrestä kotoisin olevilta työmiehiltä tietää, että Gregorics Pálilla, jonka luona he olivat kattilan umpeen muuranneet, oli muitakin omaisia elossa. Kun kerran yksi heistä maksoi tuosta salaisuudesta puoli kolmattasataa florinia, antaisi kai toinenkin siitä jotain, jonka tähden Prepelicza astui junaan ja matkusti Beszterczeen herra Boldizsárin puheille. Eihän se mitään käsittämätöntä ole. Eikä sekään että Prepelicza ei ole tyhmä mies.
— Voi sitä heittiötä, voi sitä heittiötä, — hän päivitteli yhä enemmän kiihkoissaan. — Mutta hänen ei pidä sitä saada, ei hinnasta mistään. Minä Libanonin ostan. Annan siitä viisikolmatta tuhatta.
Herra Sztolarik hymyili, kumarrellen ja käsiään hykerrellen.
— Joka enimmän maksaa, se saa sen. Jos se olisi minun omani, pitäisin taannoisen hinnan viisitoista tuhatta. Mitä näet mies sanoo, se on sanottu. Miehen sana on rautaa. Mutta omaisuus kuuluu lapselle, eikä lasten osaa saa loukata raudallakaan… Eikö olekin, herra Gregorics, oikein sanottu?
Gregorics Gáspár tunnusti lausunnon oikeaksi ja sai Sztolarikilta lujat lupaukset että hän pääsee tilan omistajaksi; hän poistui siis hyvillä mielin.
Mutta mitä niistä? Herra Sztolarik tapasi vielä samana iltana kasinossa Boldizsárin, eikä ensinkään häneltä salannut sitä että Gáspár herra tänään taas oli käynyt hänen luonaan ja kohottanut Libanonin hintaa vielä viidellä tuhannella.
Tällä kertaa ei Boldizsár vähääkään ällistynyt.