— Olkoon siis kolmekymmentä tuhatta.
Tätä hurjaa huutokauppaa jatkui monta päivää. Koko kaupunki alkoi jo udella, ovatko nuo Gregoricsit hulluiksi tulleet, — vai piileekö siinä asiassa jotain muuta?
Gáspár tuli ja lupasi kolmekymmentäkaksi tuhatta; Boldizsár sai sen kuulla ja lisäsi vielä kolmetuhatta ja niin edespäin, jotta ihmiset jo ihan kauhuissaan alkoivat kuunnella tuota kilpailua. Holhouslautakunnan esimies ehdoin tahdoin viivytteli suostumuksen antamista: "Antaa tilan arvon vain kohota", hän saneli.
Ja sitä se tekikin, aina viiteenkymmeneentuhanteen floriniin. — Niin paljon jo siitä Boldizsár lupasi. — Ja Jumala tiesi, milloin nuo riitaantuneet veljet olisivat pysähtyneetkään. Asia oli sitäkin ihmeellisempi, kun vuori-insinöri Drotler, joka asiain tällä kannalla ollen todellakin oli Sztolarikin kehoituksesta tehnyt Libanonissa porauksia, jyrkästi vakuutti ettei Beszterczen maassa ole unssiakaan kultaa; siihen hän voisi vaikka valansa tehdä, jos ei ottaisi lukuun sitä, mitä on naisten hampaissa maahan haudattu.
— Entä jos Libanonin alla on kivihiiltä?
— Ei sitäkään.
— Sitte on joku Gregoricsit noitunut.
— Samapa se, vei heidät mikä vei! Se vain on varmaa, että Gyuri poikaa on kohdannut suuri onni, jota holhoojan on käytettävä hyväksi viimeiseen asti. Viinirypäleitähän ei heitetä törkyläjään, niinkauan kun niissä on vähänkin nestettä. Onko kukaan kuullutkaan että niitä pois heitetään niin kauan, kuin niistä nestettä itsestään valuu?
Sztolarik antoi siis kilpailun jatkua. Miehen sana on tosin rautaa, mutta kullan edessä täytyy raudankin taipua. Ja nyt ainakin kulta tehosi.
Hän juuri vartoi että Boldizsár lisää viiteenkymmeneentuhanteen vielä parisen tuhatta, kun asia yhtäkkiä sai hämmästyttävän käänteen. Gáspár joka oli viisaampi ja ovelampi, oli saanut uuden aatteen.