Gáspár pudisti hiljaa päätänsä.
— Enpä ole vielä hullunruohoa syönyt.
Näin alkoi uudestaan huutokauppa, mutta nyt mentiin yhä alespäin, kolmekymmentäviisi, kolmekymmentä, kaksikymmentäviisituhatta, kunnes vihdoin monen mutkan perästä hän miten kuten sai sen heille myödyksi viidestätoistatuhannesta florinista. Veljekset ostivat sen yhdessä ja huudattivat sen yhdessä maakirjaan.
Samana päivänä kuin he holhoojalta saivat käteensä pikku talon avaimet, sulkeutuivat he sinne kahden, vieden mukanaan viittojensa alla — kuten sitte myöhemmin oikeuden edessä itse tunnustivat — kumpikin muurarivasaran. Tietenkin he kohta puhkasivat seinän, mihin kattila oli kätketty; mutta mitä he sieltä löysivät, siitä ei milloinkaan saatu täyttä varmuutta, vaikka juuri se oli pääkysymys siinä suuressa riitajutussa, jota Gregoricsit vuosikymmeniä kävivät keskenään.
Juttu alkoi todella sillä tavoin, että Prepelicza parin kuukauden perästä saapui vaatimaan Gregoricsin veljeksiltä osaansa seinään muuratuista aarteista, muuten hän uhkasi ilmoittaa koko asian rouva Panyókille.
Gregoricsit raivostuivat hänen tavatessaan.
— Olet pettänyt meidät, senkin konna! Olit apurina tuolle kuolleelle rosvolle, joka mieli nylkeä meidät vielä kuoltuaankin — tuon äpärän tenavan hyväksi. Tahtoi vietellä meiltä ostamaan hänen hökkelinsä kalliilla hinnalla. Täytti sen vuoksi kattilan vanhoilla nauloilla ja raudanpalasilla. Olipa hyvä, kun tulit. Hetipaikalla saat osuutesi aarteesta.
Näin sanoen he hakivat visaisen kepin ja antoivat sillä kunnon Prepeliczalle semmoisen selkäsaunan, että tämä sen saatuansa juoksi oikopäätä lääkäriin vaatimaan virallista todistusta selässään olevista sinermistä; sitte hän juoksi muutamaan nurkkasihteeriin, jotta tämä laatisi mahtavan kantelukirjelmän Gregoricseja vastaan itse kuninkaalle Wieniin, kun olivat rohjenneet siihen määrään häpäistä entistä kunnialla palvellutta korpraalia. — Jos kuningas ei häpeä, — huomautti Prepelicza, asianajajansa luona — ei minulla ainakaan ole syytä hävetä, sillä heitä oli kaksi yhtä vastaan. — Kolmanneksi hän tilasi oitis ajurin, kun näet ei kyennyt kolottavien jäsentensä vuoksi kävelemään, ja ajoi maalle rouva Panyókin luo, kertomaan hänelle avoimesti koko asian alusta loppuun.
Täten alkoi tuo kuuluisa Gregoricsien juttu, jota rouva Panyókin ollessa kantajana kesti toistakymmentä vuotta ja oli puheen aineena koko Ylä-Unkarissa. Todistajia kuulusteltiin joukottain, ja vuosien kuluessa asiakirjain paino nousi seitsemäänkymmeneen kolmeen naulaan. Rouva Panyóki jaksoi todistaa kattilan olemassa olon, seinäänmuuraamiseen ja kummankin Gregoricsin epäluotettavaisuuden, mutta sen enempää hän ei kyennyt toteen näyttämään. Gregoricsit sensijaan ja heidän asianajajansa vetosivat vainajan petollisuuteen, tämä kun oli mättänyt kattilan täyteen vanhoja nauloja ja raudanpalasia heitä pettääkseen ja tuottaakseen heille vahinkoa.
Kun kuolleella ei ollut asianajajaa eikä puolustajaa, jäi hän pääsyylliseksi. Ja hyvin luultavaa olikin että hän oli noilla nauloilla ja raudanpalasilla tahtonut tehdä pahan tepposen, että hän oli jättänyt heille, ovelasti suunnitellen, perinnöksi tämän onnettoman jutun, joka päättyi vasta sitte, kun jo alkoi olla yhdentekevä, kumpi voittaisi, kumpi häviäisi, kun näet kummallakaan riitapuolella ei enää juuri mitään omaisuutta ollut; nuo seitsemänkymmentä kolme naulaa paparia ja puolisen tusinaa asianajajaa näet olivat vieneet kaikki.