Mutta sensijaan tulikin ilmi vain sellaisia seikkoja, jotka entistä selvemmin puhuivat tuon omaisuuden olemassaolon puolesta. Tapasipa hän ihmisiä, jotka vakuuttelivat nuorelle asianajajalle:
— Suuren omaisuuden, sangen suuren omaisuuden Gregorics Pál vainaja varmasti teille jätti. Jumaliste, hänellä täytyi olla paljon rahaa. Eikö teillä todellakaan ole siitä mitään tietoa?
Sitä hänellä ei ollut, — mutta kyllä hän sitä aina ajatteli, ja se vei häneltä kaiken ilon ja rauhan. Tästä etevästä, nuoresta miehestä tuli todella jonkunlainen puoli-ihminen, hänen kun täytyi säilyttää kahden ihmisen mielentila. Yhtenä päivänä hän muisti olevan palkkapiian poika, vieläpä äpärä. Hän alkoi ymmärtää hyvin edistyneensä taitojensa ja lahjakkuutensa avulla, ja silloin oli hän onnellinen ja tyytyväinen; jalo työinto häntä elähytti. Mutta ei tarvittu muuta kuin yksi sana, yksi ajatus, niin muuttui nuori asianajaja aivan toiseksi ihmiseksi. Hänestä tuli upporikas Gregorics Pálin poika, joka nyt oli miltei mierolainen, kun ei löytänyt perintöänsä. Ajoittain hänet valtasi kauhea jano tuon onnettoman tavaran perään; usein hän jätti kukoistavan liikkeensä viikkokausiksi ja matkusti Wieniin tiedustelemaan asiaa niiltä, jotka ennen olivat olleet liikesuhteissa hänen isänsä kanssa.
Se rikas vaunutehtailija, joka Wienissä oli ostanut hänen isävainajansa talon, antoi erään merkillepantavan tiedon.
— Suorittaessani kerran isällenne talon hintaa virkkoi hän minulle: "Talletan rahat johonkin pankkiin", ja hän tiedusteli samalla minulta pankkien talletuskirjain ja shekkien luonnetta. Tämän johdosta tiedusteli Gyuri rahoja joka pankista, mutta tuloksetta. Hän palasi takaisin Beszterczeen aivan uupuneena ja pahoilla mielin sekä tehden sen päätöksen, että hän pitää asian lopullisesti menetettynä. "Minä en enää hullun teitä kulje. En anna kultaisen vasikan aina ynistä korvissani ja viedä minulta kaikkea iloa. En astu enää askeltakaan sen asian vuoksi; pidän sen asian pahana unennäkönä."
Mutta voiko myös niin tehdä? Voiko tulisia hiiliä sammuttaa tuhkaa päälle kokoamalla, eivätkö ne silti savua? Ja tuulen henkäys saa ne jälleen hehkumaan milloin tahansa. Asian ottaa puheeksi milloin yksi, milloin toinen. Äiti, vanha äiti, joka jo kulkee kepin varassa, muistelee lämpöisen takan ääressä istuessaan vanhoja hyviä aikoja, kertoen niistä luottavasti ja avomielisesti. Ne vanhat hyvät ajat ovat olleet ja menneet. Tulee muun muassa maininneeksi, että Gregorics Pál tahtoi sairastuessaan sähkösanomalla kutsua poikansa kuolinvuoteensa ääreen.
— Voi, kuinka hartaasti hän sinua odotti, ei olisi malttanut kuollakaan, ennenkuin sinun tultuasi. Mutta minä olin silloin syyllinen.
— Ja minkätähden hän minua niin hartaasti odotti. Eikö hän sitä sanonut?
— Sanoi toki. Tahtoi sinulle jotain antaa.
Jo alkaa selvitä, hämärä haihtuu. Pieniä valopilkkuja syntyy sinne, tänne. Wieniläisen vaunutehtailijan lausunnoista voi päättää, että vainajan omaisuus oli pankkiosoituksena. Ja äitivanhan sanoista kuulostaa, että isä aikoi antaa tämän osoituksen hänelle, pojalleen. Se oli siis hänen hallussaan. Mutta mihin on se joutunut? Mistä pankista annettu? Miten päästä siitä selville? Voiko heittää asian sikseen, voiko sitä niin vain kylmästi unhottaa?