Ei, ei. Se ei voi ainiaksi jäljettömiin kadota. Nisunjyväkin tulee oraalle ja pujahtaa arvaamatta esiin, putosi se mihin tahansa, orastaapa se takin taskussakin. Entä sitte semmoinen omaisuus. Yksi sana voi luoda selvyyttä, yksi kyvenkin valoa… Eipä tarvinnut hänen liioin kauvankaan odottaa. Eräänä päivänä hänet kutsuttiin pormestarin Krikovszky Tamásin kuolinvuoteelle testamenttia laatimaan. Saapuvilla olivat myös kaupungin notario ja muutama neuvosmies, jotka sairas oli toimitukseen kutsunut.
Kaupungin pää, tuo jäykkä käskevä pää, lepäsi raukeana, kellertävänä patjoillaan, mutta vielä nytkin oli hänellä sama juhlallinen esitystapa, millä hän oli taannoin lausunut virastolle jäähyväiset, laskien heidän sydämelleen huolenpidon jalon kaupungin asioista. Niinpä hän nytkin otti esiin päänsä alta kaupungin virallisen sinetin ja ojensi sen syvästi huoaten notariolle:
— Tällä olen kaksikymmentä vuotta oikeutta painanut.
Sitte saneli hän testamenttinsa Gyurin kynään, ruveten, luodessaan silmäyksiä entiseen elämäänsä, puhumaan myöskin vapaussodan muistoista.
— Saamari soikoon, ne vasta aikoja olivat! — hän virkkoi, Gyuriin kääntyen. — Teidänkin isällänne oli punainen sateenvarjo, jonka varressa oli ontelo. Siinä ontelossa hän kuletti mitä salaisimpia tiedonantoja leiristä leiriin…
— Vai niin? Sateenvarjo, — sopersi Wibra György, ja hänen silmänsä iskivät tulta.
Salaman tavoin iski hänen mieleensä uusi ajatus. Oi voi! Siinä sateenvarjossa oli se pankkiosoitus. Sydän alkoi kiivaasti sykkiä, hiki alkoi otsalta valua ja ajatukset kiitivät voitokkaina varmuutta kohden.
Siellä se oli, siellä se oli, varmasti se oli siellä! Yhtäkkiä juolahti hänen mieleensä tapaus Tisza-virralla, kun sateenvarjo putosi veneestä veteen ja vanhus ihan kauhun vallassa lupasi sen noutajalle suuren palkinnon.
Ah, varmasti, varmasti on asia niin! Vielä alkoivat hänen korvissaan soida isävainajan silloiset sanat: "Kun kerran saat sateenvarjon omaksesi, tulee se olemaan hyvänä suojana sateissa ja pahoissa säissä." Ne soivat nyt niin selvästi ja kaikuvasta kuin tulisivat ne suoraan toisesta maailmasta.
Neuvosmiehet kummastelivat, mikä tuli nuorelle asianajajalle, miten herra Krikovszkyn kuolema häntä niin liikutti; hyvinhän vanhus tekee lähtiessään pois, vain vaivoin hän jo monta aikaa oli täällä luuvaloisine jalkoineen laahustanut; hyvin hän tekee antaessaan tilaa nuorille voimille. Eipä hän ollut hukkaan elänyt ja hyvin hän uransa päättäisi, sillä varmasti hankittaisiin hänen muotokuvansa raatihuoneen seinälle. Jos hän vielä pysyisi ohjaksissa vaikkapa kymmenen vuotta, ei hän kumminkaan muuta saavuttaisi kuin sen, että maalattaisiin hänen muotokuvansa, ja tämä tulisi silloin vain rumempi.