Vielä enemmän kummastelivat neuvosmiehet sitä omituista, todellakin tuhmaa kysymystä, jonka nuori asianajaja tällä juhlallisella hetkellä teki kuolevalle vanhukselle:
— Oliko se ontelo suurikin, herra pormestari?
— Mikä ontelo? — kysyi kuoleva, joka jo oli unhottanut äskeisen puheensa.
— Se siinä sateenvarjon varressa.
Raukeasti, kummastellen sairas kohotti lasimaiset, sammuvat silmänsä häneen, katkonaisesti vetäen henkeä hammasriviensä lomitse.
— En tiedä, en tullut koskaan isältänne kysyneeksi.
Sitte sulki hän silmänsä, lisäten hiljaa ja hilpeän huolimattomasti, niinkuin yksin unkarilainen osaa kuolinhetkelläänkin:
— Jos vähäsen odotatte, käyn häneltä itseltään kysymässä.
Ja kuten lupasi, lienee hän tehnytkin, sillä tuskin oli asianajaja ja neuvosmiehet poistuneet, niin jo puolentunnin perästä asetteli kaupunginpalvelija isoa mustaa lippua raatihuoneen päädylle ja katolisen kirkon kellot alkoivat kuolonsanomaa soida.
Sillävälin kotiin saavuttuaan harppaili Wibra Gyuri aivankuin kuumeessa, levotonna edestakaisin toimistossaan. Hänen sydämensä vuoroin riemusta sykähteli: "aarre on löytynyt", vuoroin taas painuen toivottomuuteen: "tuota noin, olisi löytynyt, jos sateenvarjo olisi käsillä. Mutta missä on se?"