— Tämän verran olen onnistunut saamaan tietää. Mutta mitä nyt tehdä?
— Tämähän on jo paljon, enemmän kuin olisi voinut uskoakaan. Täytyy vain jatkaa etsimistä!
— Mutta mistä etsiä? Eihän Müntzikään enää ole elossa. Ja jos olisikin, kuka tietää, mille rikkaläjälle sateenvarjo sen jälkeen on joutunut lahomaan.
— Ei saa heittää asiaa sikseen.
— Tunsitteko Müntz Jónáksen?
— Kyllä! Hän oli sangen rehellinen juutalainen, jonka vuoksi ukkoparka köyhänä pysyikin. Hän kävi usein luonani; vielä nytkin olen näkevinäni hänen paljaan päänsä, valkoiset hapset tuulessa liehumassa. Jumaliste, — ja Sztolarik hypähti pystyyn kuin nuori vuohi. Ja Gregorics Pálin punainen sateenvarjo oli hänen kädessään, kun hänet viimeksi näin. Kuulehan Gyuri, nyt muistan sen aivan varmasti, voisinpa tehdä valankin, sillä sanoin vielä silloin hänelle leikilläni: "Jokohan se Jónás on ruvennut käymään toisenkin maailman taloissa, koskapa on saanut haltuunsa Gregorics-vainajan sateenvarjon?"
Tähän ukko oli hilpeästi naurellen vastannut, ettei hän vielä ole sentään niin kauaksi liikettänsä ulottanut, hän käy vain Zólyomin ja Hontin piirikunnissa, toiset komitaatit hän on jakanut poikiensa kesken, Moritzille Trencsén ja Nyitra, Szamille Szepes ja Lipto, mutta nuorin nallikka sai vasta viime viikolla alueekseen Barsin piirikunnan; toiseen maailmaan hän ei aio itse lähteä kauppoja tekemään, eikä laske sinne poikiansakaan, jos ei vain tule pakko.
Gyurin silmät ilosta sädehtivät:
— Bravo, rakas holhoojani — hän huudahti, melkeinpä kirkasi. —
Todellakin taivaallinen tiedonanto!
— Oletpa onnen poika, Gyuri. Minulla on jo sellainen aavistus, että olet oikeilla jäljillä ja vielä löydät perintösi.