— Alan sitä jo uskoa itsekin, — innostui asianajaja, joka helposti rakensi tuulentupia ja niitä jälleen yhtä helposti särki; — mutta kuinka on sitte Müntz rukan käynyt!
— Juutalaisista kertovat kristityt erään tarun, että jokaisena pitkäperjantaina katoaa yksi juutalainen jäljettömiin. Niin katosi vanha Jónáskin, siitä on kulunut jo osapuilleen neljätoista vuotta! — Älä pelkää, Rotschildeista ei ainakaan sillä tavoin kukaan mene. — Hänen vaimonsa ja lapsensa odottelivat häntä palaavaksi, mutta vanhusta ei vain kuulunut. Pojat silloin lähtivät häntä etsimään ja saivat tietää, että ukko oli mennyt päästään sekaisin ja harhaillut siellä täällä slovakkikylissä, joissa hänet oli nähty milloin missäkin, kunnes vihdoin oli, muuanna päivänä löydetty hänen ruumiinsa Garam-joesta. — Nuoren asianajajan kasvot kävivät totisiksi, mieli taas painui alakuloiseksi.
— Mutta silloinhan sateenvarjokin hukkui Garam-jokeen.
— Ehkei sentään. Olisihan hän voinut jättää sen kotiakin. Ja jos hän sen kotiin jätti, viruu se varmaan vielä siellä jossain vanhan romun seassa, — ei sitä kukaan ole ainakaan viitsinyt ostaa. Koeta onneasi, poikani! Sinun sijassasi minä oitis nousisin rattaille ja menisin niin kauas, kunnes…
— Menisin, mutta mihin menisin?
— Niinpä, niinkin. — Sztolarik mietti hetken. — Müntzin pojat ovat hajonneet kaikkeen maailmaan, — tulitikkulaatikot, joilla he alkoivat liikkeensä, ovat saattaneet siitä lähtien paisua suuriksi taloiksi, enkä ole minä heistä sen koommin mitään kuullut. Mutta kuulehan, lähde Bábaszékiin, leski asuu siellä.
— Missä sijaitsee Bábaszék?
— Lähellä Zólyomia, vuoristossa; siellä haukutaan vuonan kuolleen mätäkuussa viluun.
— Ja tiedättekö varmasti Müntzin lesken asuvan siellä?
— Aivan varmasti. Parisen vuotta sitten hänet otettiin ja vietiin juutalaiseksi Bábaszékiin.