ELLEN. Kyllä se jo riittää. Päästä Muru irti, Karl.
STORMFELT. Eikö mitä, — nyt luetaan runoutta ja nautitaan. Tahdotteko kuulla jotakin oikein eleegillista? Kas tässä: "Mun suruni", niin kuuluu päällekirjoitus. Kuule Muru, sinun pitäisi olla kiitollinen siitä, että olet saanut näin hyvän esilukijan, ja heretä reuhtomasta. (Muru on hiljaa voimattomassa raivossa ja puree nenäliinaansa. Stormfelt lukee edelleen suurilla liikkeillä).
Oi missä olleekaan Piirillä tämän maan Onni ja rauha kestäväinen? Jos oman kodin sais Miss' aina pulputtais Tuo kahvipannu kiiltäväinen, Ja lehmät siellä ois Ja lampaat ilakois', Siell' olla voisi tyytyväinen!
Mä siellä yksinään Vaan hänen sylissään Muut ilot, riemut unhottaisin (puhuu) Teepäs nyt niin, Muruseni! (lukee) Siell' iloiss', murheissa Ja elon kuohuissa Vaan oisin hänen armahansa; Mutt' en nyt milloinkaan Ma häntä nähdä saa — uinailla hänen rinnallansa.
Mun unipuolison' Valinnut toisen on Min' kanssa ilot, surut jakaa. Särjetty sydämmen' Saa Tuonen sulhosen' Silloin kun mullan alla makaa!
(Painaa päänsä alas ja huokaa syvään). Niin, niin, semmoistahan se on! (Muru, joka on pysynyt hiljaa, onnistuu tempaamaan vihon ja pääsee pihdistä. Hän repii vihkon palaisiksi ja aikoo syöksyä isänsä ohitse, mutta tämä saa hänet kiinni ja pidättää häntä).
TEHTAILIJA LEMBERG (Vakavasti). Kas niin, Muru, älä nyt riehu kuin vihainen kissanpoika. Jää tänne juttelemaan isän kanssa. Te voitte jättää meidät niin kauaksi kahden kesken, Ellen ja Karl. (Nämä menevät kuistille). No, Muru, istu tänne isän luo ja koeta rauhoittua! Emmehän me sillä mitään pahaa tarkoittaneet, tottahan sinä sen ymmärrät. Mutta mitä tämä oikeastaan merkitsee, tämä juttu Karien kanssa? Oletko sinä tullut hulluksi, tyttö, kun menet heittäytymään hänen kaulaansa? Hän on itse kertonut minulle kaikki. Sanoppas, lapseni, mitä sinä oikeastaan ajattelet?
MURU (Puree nenäliinaansa).
LEMBERG. Sinähän olet jo suuri tyttö, pitäisihän sinun jo tietää, ettei semmoinen käy laatuun — minä tarkoitan, ettei sovi tehdä sitä sillä tavalla, kuin sinä teit. Minusta tuntuu että minä sinun sijassasi häpeisin silmät päästäni, mutta sinä vaan seisot siinä ja niskoittelet. Vahinko että äitisi on kuollut, hän voisi varmaankin puhua sinulle paremmin kuin minä, kun ei hän nyt voi sitä tehdä, niin täytyy minun tehdä se itse. Ajatteleppas vaan, ethän sinä, suuri tyttö, saa enää olla niin lapsellinen! Etkö ymmärrä, että se ei sovi, mitä? Karl on ihan hämillään sinun tähtesi ja niin olen minäkin. Ja nuo runot sitten! Hyi, hyi, Muru, sinun pitäisi hävetä kirjoittaa semmoista tosissasi! Mistähän sinä olet saanut päähäsikin mokomia tyhmyyksiä? Vastaa.
MURU (on ojentanut itsensä suoraksi, katsoo terävästi kulmainsa alta ja puree nenäliinaansa vastaamatta).