ELLEN (Tahtoo ottaa sen häneltä). Hyi, kuinka sinä olet ilkeä! Semmoisia salaisuuksia on kaikilla tytöillä sillä ijällä. Anna se tänne, niin olet kiltti!
STORMFELT (Nauraa ääneensä). Enpäs annakaan! Tämä on kerrassaan mainiota! Ette voi aavistaa, kuinka kauniita juttuja täällä on! Kas tässä! Kuulkaapas nyt esimerkiksi tätä pätkää! Sen nimi on "Hänelle". (Lukee ääneen, pilkallisesti, tehden innokkaita liikkeitä. Muru raottaa lukemisen aikana ovea vasemmalla, hiipii sisään silmät itkusta punaisina ja tulee hiljaa kuin kissa likemmäksi, ilman että häntä kukaan huomaa).
Sua lemmin aina, surusydämellä, Sua, jot'en koskaan omakseni saa. Mun sisareni sulho! Aina hellä Kuvasi sydämeni valloittaa.
Oivallista, vai mitä? Mitä siitä sanotte? Toinen värssy:
Sua lemmin, kuu kun yöllä pilkottaapi Varjoisan puiston lumo-käytävään, Kun syksymyrsky puissa raivoaapi, Ja mun sä suljit syliis' lämpimään.
Eikö se ole mainiota, mitä sanotte? Suurenmoista! Kolmas värssy:
Mä sua yli kaiken rakastaisin…
(Muru syöksee notkealla hyppäyksellä esiin, mutta Karl ennättää temmata vihon hänen käsistään, hän seisoo liikutettuna ja läähättäen, silmät säihkyen suuttumusta ja tahtoo juosta takaisin, mutta Karl saa hänet kiinni ja puristaa hänet jalkojensa väliin). Ohoo — maltappas! Kas nyt olet pihdissä, pikku Muru! Pysy vaan kauniisti siinä! (Muru on menehtyä häpeästä, painaa kasvot käsiinsä, sillä välin kun Stormfelt jatkaa innolla, pilkaten)
Hän mua yli kaiken rakastaisi Otsaani ylevää ja lujaa luonnettain, Oi jos hän kerran vaalia mua saisi, Kun sohvallani rauhass' lojun vain.
Noo!? Mitäs sanotte? Eikö tässä ole innostusta? Uusi, vasta keksitty runoniekka! Ja Muru on tietysti realisti myöskin, siksi hän panee minut sohvalle makaamaan, että voisi paremmin hoitaa minua. Ihmeellinen huomaamiskyky, — eikös ole? (Muru tekee rajuja ponnistuksia päästäkseen irti, isä nauraa ääneen, Ellen on totisena). Ei Muru, sinä et pääse irti, sanon minä. (Selailee vihkoa).