LEMBERG (Lempeämmin). Mitä ihmettä? Etkö voi jäädä kotiin? Ja minkätähden et voi?
MURU. Kun ei kukaan voi kärsiä minua täällä, ja kun minä aina vaan teen tyhmyyksiä.
LEMBERG (Tarttuu hänen käteensä, ystävällisesti). Kas niin, — älä nyt ole lapsellinen, Muru. Voithan sinä toki luvata vanhalle isällesi, että lakkaat noista tyhmyyksistä ja tulet taas kiltiksi, kelpo tytöksi, niinkuin ennenkin. — Sinun pitää viskata pois kaikki romaanit, joista olet saanut nuo houreet, ja sitten sinä pyydät anteeksi Karlilta ja Ellen siskoltasi — ja sitte on kaikki hyvin taas —
MURU (Keskeyttää kiivaasti, temmaten nenäliinan suustansa). Pitääkö minun pyytää heiltä anteeksi?
LEMBERG (Ällistyen). Tietysti sinun pitää, se on selvä.
MURU (ojentaa itsensä, päättäväisesti). Ei — ennen minä lähden pois huomenna.
LEMBERG (Katsoo häneen kummastuneena, tuskastuen). Lähde sitten. Ja kyllä siellä kasvatuslaitoksessa otetaan nuo oikut pois päästäsi, siitä saat olla varma.
MURU (Epäröiden). Ja minne minut sitte lähetetään, isä?
LEMBERG (Lyhyesti). Minne tahansa, kunhan vaan saat kovan kurin ja paljon tekemistä. Se hävittää sinusta kaikki oikut ja vehkeet. (Menee oikealle).
MURU (Katsoo hänen jälkeensä ja purskahtaa sitten itkemään heittäytyen salin pöytää vasten, jolla on albumi ja kuvateoksia, taukoo äkkiä kesken itkunsa, avaa albumin, selailee sitä, taukoo, epäilee, ottaa siitä Karlin suuren valokuvan, katsoo sitä hellästi ja suutelee kuvaa. Samassa tulevat Ellen ja Karl kuistin poikki. Muru piiloittaa kuvan nopeasti poveensa, unohtaa albumin auki ja juoksee vasemmalle. Ellen ja Stormfelt tulevat sisään).