STORMFELT (Nauraa). Eikös vaan Muru ole onnistunut sotkemaan vanhojen kihlattujen ihmisten väliä! Nyt hänellä on tosiaankin syytä kerskailla.
ELLEN (Nyreänä). Sinä et tiedä, kuinka paha se olisi voinut olla tytölle. Hän on niin iso ikäisekseen, ja se on sekä väärin että vaarallista. Ja sitte tuo hänen runojensa lukeminen! Hyi, — se ei ole enää vaan vääryyttä, se on ilkeyttä! (Menee vasemmalle).
STORMFELT (Kohauttaa hartioitansa). Hiisi vieköön, on kuin onkin hän oikein mustasukkainen pikku siskonsa tähden. Kaikissa näissä ollaan! Minulla on ollut saakelin paljon tekemistä naisväen kanssa, mutta tämmöistä en ole vielä eläissäni kuullut.
LEMBERG (Tulee oikealta, pahalla päällä). Kirotut naikkoset! Niistä ei itse hiisikään saa selvää. Jos minä edes olisin hänen äitinsä, niin voisin ainakin puhua tytölle, mutta enhän minä ole sitäkään,. Herra paratkoon!
STORMFELT. Oh! kunnioitusta siinä vaan kysytään, ei muuta mitään.
LEMBERG. Äläpäs, — tällä kertaa siinä tosiaankin kysytään muutakin — pahaksi onneksi! Kunnioitusta minä kyllä osaan itselleni hankkia, mutta tyttötypykän luottamusta — sitä en, totta puhuakseni, ole saanut koskaan. Ja sentähden en minäkään voi luottaa häneen. Kyllä isä kuitenkin on hyvin naurettavassa asemassa täysikasvuisten tytärtensä rinnalla. Eihän hän kykene puhumaan heille edes semmoista, mitä jo selvä järkikin sanoo.
STORMFELT. Sentähden hän toimittaa heidät naimisiin.
LEMBERG. Sinä olet helkkarin oikeassa. Se tapahtuu osaksi juuri sentähden! Nyt minun pitäisi saada järkeä tuohon tyttötypykän päähän, mutta en saakeli soikoon tiedä edes kuinka alottaisin. Ja Ellenin kanssa en tietysti myöskään voi puhua, että tyttöpaha saisi sen edes toisesta kädestä. Ei — minun olisi pitänyt mennä toisiin naimisiin, se minun olisi pitänyt tehdä. Tietysti vaan tyttöjen tähden! Ja nyt en perhana ollen, jaksa enää ajatella koko juttua. Mutta meidän pitää saada itsellemme iltatoti lehtimajaan. Ilma on niin kaunis. (Huutaa vasemmalle). Ellen, toimita Karlille ja minulle totia lehtimajaan! Ellen, kuuletko?
ELLEN (Ulkopuolella). Kyllä, kyllä, isä! (He menevät ulos. Ellen tulee vähän ajan perästä Murun kanssa, jonka ympärille hän hyväillen on kietonut käsivartensa). Kas niin. Muru, älä huoli enää olla pahoillasi, vaan pura sydämesi minulle. Eikö niin? (Muru on vaiti ja näyttää vihaiselta). Niin, niin, kyllä he minustakin olivat pahoja sinulle, (istuvat) ja minä olenkin koko ajan pitänyt sinun puoltasi. Näetkös nyt, kuinka hyvä sisko sinulla on? Ja nyt voit kertoa minulle kaikki, eikä kukaan muu saa sitä tietää.
MURU (Painautuu likemmäksi häntä ja huokaa).