STORMFELT. Pitäisi ehken vähän tarkastaa hänen lukemistaan, ettei hän ahmisi kaikkea, mitä käsiinsä saa.
TEHTAILIJA LEMBERG. Minun tietääkseni ei minulla ole mitään huonoja kirjoja talossa, — jos vaan et itse ole niitä tänne tuonut.
STORMFELT. Kyllä minä kirjani katson. Ei — mutta Murun ei pitäisi enää päivät päästään saada lukea lyyrillisiä eikä eroottisia runoja.
ELLEN. Vai niin, vai ei meidän tyttöjen enää annettaisi lukea edes Runebergiä eikä Topeliustakaan!
TEHTAILIJA LEMBERG. Se on toki vähän liikaa ankaruutta. En minäkään itse puolestani ole juuri hurjistunut runouteen, mutta ei suinkaan voi estää lapsia tutustumasta meidän suurimpiin runoilijoihimme. Sehän kuuluu tietääkseni sivistykseenkin.
STORMFELT. Kernaasti minun puolestani — kun he vaan sitä sietävät. (Istuu sohvaan).
TEHTAILIJA LEMBERG. Niin, niin — (huokaa) — lasten kasvatuksesta on suuri edesvastaus, sen minä sanon. Oletko sinä sitten huomannut Murun lukevan mitään sopimatonta?
STORMFELT. En, mutta hän on ennen aikojaan kehittynyt pikku otus, ja häntä pitäisi hiukan hillitä.
LEMBERG (Ellenille). Meneppäs hakemaan minulle piippuni, Ellen kulta, — se jäi lehtimajaan rannalle. (Ellen menee vastahakoisesti). Ja nyt voit sanoa suoraan — minkä sinä arvelet Murua vaivaavan, Karl?
STORMFELT (On saanut käsiinsä vihon, jonka Muru piiloitti sohvan istuimen ja selkänojan väliin, selailee sitä ja vastaa hajamielisenä). Niin hullunkuriselta se tosin kuuluu, mutta minä luulen kumminkin, että tyttö on kerrassaan rakastunut minuun.