LEMBERG. Ja mistä sinä sen päätät?
STORMFELT. Niin, tiedäthän sinä setä, että minä välistä leikilläni suutelen häntä. Tänään siitä syntyi kohtaus.
LEMBERG. Mitä Herran nimessä — onko se totta?
STORMFELT (Hajamielisenä). Juuri niinkuin sanon — hän heittäytyi minun kaulaani ja itki.
LEMBERG. Oikea lemmenkohtaus, niinkö?
STORMFELT. Niin, melkein — ei paljon puuttunut.
LEMBERG. Se oli paljasta lapsellisuutta.
STORMFELT. Hm — tavallaan kyllä — lapsellisuutta. Mutta hyvin täysikasvuista lapsellisuutta. (Selailee vihkoa).
LEMBERG (Pitelee päätänsä). Niin, piru niitä tyttöjä ymmärtää! Mutta sinä, Karl, saat luvan olla suutelematta tyttöä, kuuletko? Kun kaikki ympäri käy, niin olet sinä itse pannut hänen pikku päänsä pyörälle, eikä mikään lukeminen. Anna tytön olla rauhassa, sanon minä.
STORMFELT (Hymyillen). No mutta setä, kuinka sinä voit semmoista ajatellakaan? Jos kukaan on hänelle hyvää tehnyt, niin se olen minä.