Amiraali taputti minua tuttavallisesti olalle ja pakotti minut ensimäisenä astumaan ovesta, missä palvelija seisoi siirtämässä verhoja syrjään.
Aamiaispöydässä emme olleet yksinämme. Paitsi amiraalin perhettä, jonka jo entuudestaan tunsin, oli mukana vielä muuan liiviläinen parooni ja joku nuori ylioppilas. Heidän seuransa esti minua aluksi jatkamasta aloittamaamme keskustelua Rusalkasta, varsinkin kun amiraali ilmeisen innokkaasti johti puheen muille aloille heti pöytään istuttuaan.
Päätin tarrata ensimäiseen sopivaan tilaisuuteen opastaakseni hänen ajatuksensa vanhalle tolalle, mutta tilaisuuttapa ei tullut. Huomasin selvästi, että hän pyrki ehkäisemään aikeeni ja senvuoksi lopuksi rikoin kaikki sovinnaiset tavat, kun aamiainen jo oli lipumassa jälkiruokaan päin ja minun kävisi hyvin vaikeaksi saada amiraali puuttumaan asiaani.
"Herra amiraali", aloitin, "äsken puhelimme Rusalkasta. Matkani velvoittaa minua koettamaan saada tietoja niistä uusista tutkimuksista, joita laivan löytämiseksi viimeksi on tehty, ja minä rohkenen uskoa, ettei arvoisa pöytäseuruekaan ole välinpitämätön siitä asiasta. Laivaa ei siis vielä ole löydetty?"
Amiraali loi minuun varsin vähän ystävällisen katseen, pyyhkäisi lautasliinalla suutansa ja virkkoi, äänessä sävy, joka selvästi ilmaisi hänen tyytymättömyyttään:
"Rusalkasta on Pietarissa puhuttu jo niin paljon, että siihen on jo kauan sitten väsytty."
"Mutta käsitättehän, herra amiraali, että minä, jolla ei ole etua lukeutua pietarilaiseen seurapiiriin, että minä olen peräti utelias, paitsi sitä, että velvollisuuteni on yrittää saada kaikki sitä koskevat tiedot..."
Näitä rohkeita sanoja ei minun olisi pitänyt lausua. Amiraali nousi aika kiivaasti pöydästä, katseli minua ivallisesti ja sanoi painokkaasti, katkaisten aloittamani lauseen:
"Nuori hyvä ystävä, on seikkoja, joista ei jutella vieraitten kanssa. Sellaisia ovat Venäjän merihallituksen yksityiset asiat. Olettako käsittänyt minut? Hyvä! Lähtekäämme siis ja ottakaamme sikari."
Amiraalin jyrkkä ojennus sai veret valahtamaan poskilleni, tunsin hetken itseni loukatuksi, mutta maltoin mieleni ja seurasin muita tupakkahuoneeseen. Mieliala kävi täällä jos mahdollista vieläkin tuskastuttavammaksi, sillä niin ystävällisiä kuin venäläiset ovatkin, nyt he eivät panneet tikkua ristiin lievittääkseen amiraalin sanojen minuun tekemää vaikutusta. Minä puolestani sain ottaa avukseni kaiken iloisen tuuleni ja seurustelutottumukseni, jotten ilmaisisi loukkaantuneeni, mutta minä tunsin, että lähettityöni oli ajautunut auttamattomasti karille. Amiraalin ja muun seuran kylmäkiskoisuus oli miltei solvaisevaa, ja välttääkseni enempiä ikävyyksiä sanoin nopeat hyvästit ja olin pian kadulla taas.