Kapteeni katsahti minuun pitkään ja kysyi, olinko venäläinen. Kun sanoin hänelle, että olin ranskalainen ja meriupseeri sekä matkalla Suomeen ollakseni mukana Rusalka-tutkimuksissa, elostui hän äkkiä ja osoitti peräti innostunutta harrastusta asialleni. Mutta erikoista uutta en häneltä saanut kuulla, ellei sellaisena pidetä sitä väitettä, että Suomen kuten Venäjänkin yleisen mielipiteen mukaan tässä mahdollisesti oli kysymys valtion laivalla esiintyneestä täydellisestä kykenemättömyydestä liikehtiä merellä, mikä oli maksanut sadankuudenkymmenen miehen hengen. Oivalsin hyvin, että siinä tapauksessa Venäjän meriministeriollä oli täysi syy pitää asia salassa, jottei päivän valoon joutuisi yksiä ja toisia rumia yksityiskohtia hutiloimisesta ja vallan väärinkäytöstä.
Kuten sanottu — se ei ollut uutta. Siitä olin kuullut jo Cherbourgissa, samaa oli piillyt nuorten pietarilaisten meriupseerien paljon puhuvissa eleissä, ja sepä tietenkin oli saanut amiraali Feodorovin vastaamaan minulle niin närkkäästi, kun tahdoin häneltä udella lähempiä tietoja Rusalkasta.
Ainoa kapteenilta saamani todellinen uutinen oli, että yhä vieläkin vedenpinnalle kohoili epäilyttäviä ja pahanhajuisia rasvalaikkuja lähellä sitä karia, johon Rusalkan arveltiin ajautuneen. Ne eivät tietenkään voineet johtua muusta kuin niistä monitorin ruumaan sulkeutuneista monilukuisista ruumiista, jotka olivat mätänemistilassa. Nämä rasvapilkuthan olivat aiheuttaneet yrityksen ruveta jälleen hakemaan monitoria.
Ihmettelin aika lailla, ettei meriupseerikasinolla ollut minulle tätä kerrottu, mutta toisaalta muistin, ettei minulle ollut annettu yksityistietoja mistään. En liioin osannut lukea venäläisiä lehtiä, joissa kapteenin tietojen mukaan asiasta oli puhuttu. Pietarin ainoa ranskankielinen sanomalehti, Journal de S:t Petersbourg, ei ilmeisesti mielinyt sekautua koko juttuun, koska siinä ei ollut ilmaantunut mitään mainittavaa. Yhtä kaikki haastattelin kapteenia kauan ja innokkaasti, kunnes etäällä näimme syystaivaan saaneen vaaleamman hohteen Helsingin kaasulyhtyjen heijastuksesta ja kapteeni lähti komentosillalle laskemaan laivan satamaan.
Astuin maihin graniittilaiturille, sain ajurin ja ajoin aika somaan hotelliin halki kaupungin, joka pimeässä tuntui melkoisen suurelta ja komealta. Illalliseni nautin ravintolassa, sotilassoiton humussa, ja menin aikaisin levolle, ehtiäkseni seuraavana aamuna varhain ensimäisellä laivalla Viaporiin ja päästäkseni ehkä jo samana päivänä mukaan sukeltajaretkeilylle.
Varhaisena syysaamuna seuraavana päivänä löysin sen pienen höyryaluksen, joka välitti liikennettä Viaporiin, astuin laivaan ja näin väylältä päivän valkenevan Helsingin yli. Sää oli tavattoman tyyni ja kaunis, ja minä iloitsin, että ehtisin ajoissa päästä mukaan päivän tutkimusmatkalle.
Mutta minä olin tehnyt valoisat laskelmani ottamatta lukuun sitä seikkaa, että venäläinen johto ei siedä hutiloimista. Kun Viaporissa astuin maihin pitkälle rantapuistikolle, johon oli harvakseen istutettu puita, ei minua tosin kukaan estänyt liikkumasta, mutta kun sieltä yritin pujahtaa linnoituksen pihaan suunnattoman isosta portista, mistä muut ihmiset pääsivät vapaasti menemään, asettui vartija tielleni. Otin esille ruhtinas Galerevin lupatodistuksen, mutta vartija vain ravisti päätänsä eikä tehnyt elettäkään päästääkseen minua ohitseen. Pitelin hänen nenänsä edessä paperia, jossa oli ruhtinaallinen nimikirjoitus, mutt'ei se auttanut rahtuistakaan. Mies ei tietenkään osannut lukea omaa kieltänsä paremmin kuin minäkään.
Puolittain epätoivoisena katselin ympärilleni löytääkseni jonkun sivistyneemmän sotilashenkilön, mutta ne linnaväen upseerit, jotka olivat tulleet samassa laivassa, olivat aikoja sitten päässeet Kerberoksen ohi ja kadonneet linnoituksen sisäosiin. Lähettyvillä oli vain työläisiä ja sotamiehiä, jotka aikaisina aamutunteina liikehtivät sinne tänne. Sillävälin oli ympärillemme kertynyt jälkimäisiä pieni joukko. Esitin heille asiani parhaan kykyni mukaan. Mutta kun minun venäjäntaitoni rajoittui kaikkein välttämättömimpään, ruoan ja juoman pyytämiseen, oli minun mahdotonta esittää asiaani ymmärrettävästi. Kallis aika lipui käsistäni, ja huomasin pian, että olisi vallan myöhäistä päästä enää tänään mihinkään retkikuntaan.
Äkeissäni palasin rantapuistoon ja suoritin siellä neljännestunnin aamukävelyn odottaessani näkeväni jonkun korkeamman sotilashenkilön saapuvan linnoituksesta. Tälle voisin sitten asiani ymmärrettävästi selittää. Tässä nyt liikuin samalla paikalla, missä ranskalaiset ja englantilaiset pommit nelisenkymmentä vuotta sitten olivat saaneet aikaan suunnattoman hävityksen. Mutta historialliset mietiskelyt eivät huvittaneet minua kauan. Soimasin itseäni siitä, etten tyhmyyksissäni ollut ottanut laskuihini vartijan tietämättömyyttä ja mielessäni haudoin yhtä jos toistakin tapaa, millä hänet taivuttaisin. Minun olisi tietenkin pitänyt saapua tänne vaunuissa, ovissa vaakunat ja lakeija ajurinistuimella. Silloin ei olisi ollut esteitä. Mutta ajapas nyt vaunuilla avoimen väylän yli!
Silloin äkkiä minulle valkeni muuan seikka. Kaikkivaltiaita juomarahoja en ollut vielä yrittänyt. Palasin vartijan luo ja helistelin muutamia hopeakolikoita hänen nenänsä edessä. Hän ravisti yhä itsepintaisesti päätänsä. Lisäsin rahoihin vielä pari ja näytin miehelle, paljonko niitä oli. Hän katseli jo tutkivasti ympärilleen ja näytti taipuvaisemmalta. Mutta samassa tuli linnoituksesta portille päin muuan upseeri, vartija asettui nopsasti paikalleen, ja minun voittoni hetki oli nyt lyönyt.