Kirje putosi polvilleni ja minä vaivuin mietiskelyihin. Kuka oli tämä salaperäinen joku, joka oli lähettänyt minulle sähkösanomat ja joka niiden lisäksi oli lähettänyt nämä tiedot ja tämän paketin mitä mielenkiintoisimpia muistiinpanoja, jotka oli vasituisesti minua varten käännetty ranskaksi?
Entä kirjeen loppu, joka muistutti niiden kirjeiden loppua, jotka olin saanut venäläisiltä ystäviltäni: "Teillä on Pietarissa hyviä ystäviä, kuten näette." Mitä se merkitsi? Aiottiinko minut sekoittaa vehkeilyihin ja salakähmäisiin puuhiin? Siltä todella tuntui. Oliko se kenties ansa, jolla minut aiottiin siepata? Mutta miksi minut, ja kuinka se tapahtuisi? Enkö ollut vapaa ranskalainen, joka elelin enemmän kuin kahdensadan penikulman päässä Pietarista? Minua ei kävisi kietominen, jos haluttaisiinkin.
Kaikessa selvyydessään ja suorasukaisuudessaan salaperäinen kirje todisti, että Pietarissa odotettiin minulta jotakin. Ainakin toivottiin, että minä julkaisisin muistiinpanot Revue Marinessa — mitä tarkoitusta varten, en heti saanut selville. Mutta sitten arvelin, että tekisin hyvän palveluksen oikeuden ja totuuden asialle, jos toimittaisin kaikki nämä omituiset tapahtumat ranskalaisen yleisön tietoon. Se vaikuttaisi ainakin epäsuorasti ja kiirehtisi niitä hitaita virallisia tietoja Rusalkan vaiheista, joita yhä pidettiin salassa siltä yleisöltä, jota ne koskivat.
Aloin selailla muistiinpanopinkkaa. Ensimäisen sivun otsikkona oli:
Kuolemaantuomitun muistiinpanoja, jotka on tehty uponneessa monitorissa Rusalkassa sen perikatoa seuranneena päivänä.
Keskiviikkona syysk. 20 p:nä 1893.
Ja minä luin:
Tänään puolipäivän tienoissa lähdimme monitori Rusalkalla Tallinnasta Helsinkiä kohden. Rusalkan miehistönä oli satakuusikymmentäkaksi henkeä, montako niistä tällä hetkellä on elossa, en voi sanoa, sillä vesi erottaa sen suojan, missä minä olen, muusta aluksesta. Kun olimme päässeet Suomenlahden avomerelle kanuunavene Tutshan seurassa, tunsimme, että voimakas lounaistuuli kiihtyi minuutti minuutilta ja myllersi merta mahtavasti Nargön selällä.
Rusalka ei ollut mikään kelpo merenkyntäjä (ja mistäpä monitorista voi päinvastaista väittää?), mutta yhtä kaikki toivoimme myötäisen perälaitatuulen turvin voivamme helposti päästä Suomenlahden poikki ja vielä samana iltana ankkuroitua Helsingin vesille. Mutta toisin oli kohtalo säätänyt.
Kun olimme päässeet noin puolimatkaan ja jättäneet tallinnalaisen majakkalaivan taaksemme, sivuutti meidät Tutsha, joka selviytyi aallokosta meitä paremmin. Myrsky yltyi niin, että perämiehiä täytyi vaihtaa joka neljännestunti, koska heillä oli ankara työ pitää vaanivaa jättiläistä oikeassa suunnassa. Jokainen ankarampi puuskaus sinkosi heidät peräsinpyörältä vasten ohjaushuoneen seiniä, sillä pyörä totteli aaltojen painallusta peräsimeen.
Kapteeni ja me muut huomasimme meitä uhkaavan vaaran, pidettiin neuvottelu ja me päätimme kääntyä takaisin Tallinnaan. Olimme jo aiemminkin yrittäneet kääntyä, mutta kun se oli osoittautunut vaikeaksi, olimme ottaneet vanhan suuntamme jälleen. Emme voineet koskaan olettaa, että meri kävisi niin ankaraksi. Nyt näytti välttämättömältä kääntyä, sillä näin emme voisi kauaa kestää. Ehkä selviytyisimme paremmin, jos aallokko olisi laitavastainen, — samoin olimme kerran ennenkin menetelleet Itämerellä raivonneen myrskyn kynsissä ollessamme.