Kun tulin tornista alas, löysin toverini teepöydän äärestä, mutta kävi sääliksi nähdä, kuinka huono ruokahalu noilla reimoilla merikarhuilla nyt oli. Kapteeni ei lähtenyt ohjaushuoneesta perämiesten luota nauttimaan edes lasillista teetä kanssamme. Hänelle vietiin tee sinne missä hän seisoi paikallaan. Meillä muilla ei ollut sinä iltana paljoa toisillemme puhuttavaa. Kaikki aavistimme jotakin pahaa olevan tulossa, ilmassa leijui hirveä lamaantunut mieliala, mutta kukaan ei keventänyt sitä lausumalla mitä hän pelkäsi. Kukaan ei mielinyt ensimäisenä ilmaista sitä alakuloisuutta, jota me kaikki vaistomaisesti tunsimme.
Yötä myöten myrsky riehahti täyteen raivoonsa. Toisella laivalla se ei olisi meitä paljoakaan pelottanut, Rusalkassa kiihtynyt aallokko tuntui meistä kuin kuolemantuomiolta. Viimeisten kahden tunnin aikana oli loki merkinnyt vain kuusi meripeninkulmaa, vaikka kuljimme täysin konein. Ja köliosastossa vesi kohosi yhä.
Aloimme valmistua kestämään pahinta. Kapteeni tuli alas ja määräsi kaikki vedenpitävät osastot suljettaviksi. Niiden avulla voisimme pysytellä pinnalla, vaikka köliosasto täyttyisikin vedellä ja sen mukana konehuone. Narisevien luukkujen kaamea ääni ja vasaroitten nakutus katkaisivat ja vaimensivat myrskyn ja aaltojen ärjyn.
Olimme tuskin saaneet luukut kuntoon, kun koneet äkkiä taukosivat. Vielä pari männän iskua, nekin hitaita ja ponnistelevia, sitte oli kaikki vankkumattoman hiljaa, ja kuului vain pitkällistä viuhuvaa ääntä kuin ulospursuavan höyryn sihinää. Mitä oli tapahtunut?
Koneinsinööri syöksyi palttinankalpeana upseerihuoneeseen ja ilmoitti että toinen silinterinluisti oli toistaiseksi lakannut toimimasta, koska täyte oli irtautunut ja höyry pursui ulos. Ankarassa aallokossa vanha kone oli työskennellyt peräti epätasaisesti, sillä potkuri oli milloin kolme neljäsosaltaan veden yläpuolella, milloin painui syvälle aaltoihin. Tavallisessa laivassa tämä ilmiö ei ole harvinainen, sen tietää jokainen, ken myrskyn kynsissä on joutunut liikkumaan avomerellä.
Mutta monitorissamme, joka on suurimmalta osaltaan vedessä, ei ollut otettu huomioon sitä tärinää, mikä tällöin syntyy koneistossa, tai laiva oli muuten liian raihnas kestämään moisia puistatuksia. Koneet eivät voisi työskennellä ainakaan puoleen tuntiin. Korjailtiin mitä voitiin, mutta konehuone oli täynnä ulospursunutta höyryä, muuan lämmittäjä oli polttanut itsensä pahoin, kattiloista oli päästettävä miltei kaikki höyry, jotta onnistuttaisiin saada luisti kuntoon.
Kaikkien pitämä koneinsinöörimme oli tuskin puhunut loppuun, kun meri jo vahvisti hänen sanansa tosiksi sinkoamalla natisevan ja ohjaamattoman aluksen aaltolaaksoon niin voimakkaasti, että koko teekalusto kilisten ja kalisten putosi lattialle ja me itse takerruimme toinen toisiimme ja hapuilimme tukea mistä saimme, jottemme joutuisi jakamaan sen kohtaloa.
Ja nyt alkoi murhenäytelmän toinen kauhistuttava kohtaus. Rusalka ajelehti myrskyn ja aallokon mukana Suomenlahden rantakallioita kohden! Sinne oli onneksi vielä pitkä matka, mutta ellemme pian saisi koneistoa käyntiin, olisi kohtalomme selvä. Vaikka ikäkulu alus kestäisikin ohjaamattomana aallokon iskut, odottaisivat meitä tuonnempana vaahtipäiset rantahyrskyt ja terävät vedenalaiset särkät.
Kaunis tulevaisuus, totisesti!
Venäläinen merimies kuten sotilaskin on pohjaltaan jyrkkä fatalisti. Tieto siitä, että me ajelehdimme holtittomina aaltojen kynsissä, ei synnyttänyt epäjärjestystä, ei kauhua, tuskin vaikerrustakaan. Me upseerit puristimme toistemme käsiä, miehet tekivät samoin. Konehuoneessa jatkui työ epätoivoisen kiihkeästi, mutta aluksen hetkahtelut vaikeuttivat sitä mitä suurimmassa määrässä, ne kun estivät uusien varaosien tarkan sovittamisen.