Ylhäällä peräsinkojussa seisoi miehiä odottaen vuoroaan peräsinpyörän ääreen, ja kapteeni merkitsi merikortille nykyisen suuntamme. Me liikuimme parin solmuvälin nopeudella pohjakoillista kohden, ja ellei pohjavirta tulisi liian paljon avuksemme, ehtisimme todennäköisesti vasta aamuhämärissä Suomen rannikolle.
Koneiston joutuessa epäkuntoon oli kello vasta hieman yli yhdeksän. Mutta ne yhdeksän tuntia, jotka nyt olimme merellä olleet, tuntuivat meistä yhtä monelta vuorokaudelta. Tietääkseni minulla ei ole verivihollisia, mutta jos minulla olisi sellainen, niin toivoisin hänen saavan kokea samaa mitä me nyt. Se tekisi varmasti hänet sovinnollisemmaksi ja suopeammaksi ja saisi esille hänen paremman luonteensa — ainakin hetkeksi.
Rusalka ajelehti aaltojen mukana yhä vain pohjakoillista kohden, ja köliosaston vesimäärä voitiin jo mitata jaloissa, sitte kun tyhjennyspumput olivat koneiston mukana tauonneet.
Kapteeni kutsutti kaiken vapaan miehistön kokoukseen, luki iltarukouksen ja jakoi pyhän ehtoollisen, kuten hänen velvollisuutensa oli, kun kuolemanvaara meitä uhkasi. En ole milloinkaan ollut liikuttavammassa hartaustilaisuudessa. Rukouksiin sekaantuivat konehuoneesta kuuluvat vasaraniskut — siellä jatkui kamppailu meidän pelastuksestamme — ja laivaa huuhtelevien aaltojen kohu. Aluksen suunnaton runko huokaili raskaasti niiden kynsissä. Kun iltarukous oli päättynyt, suutelimme toisiamme ja jättäydyimme korkeimman huomaan. Jotkut itkivät, mutta useimmat olivat kalpeita ja levollisia.
Koneistoa ei saatu koskaan kuntoon. Keskiyön korvissa vyöryi kannen yli aalto, joka pyyhkäisi mennessään perämiehen kojun ja pari miestä sekä pelastusveneen, joka oli sen kylkeen kiinnitetty. Nyt olimme täydellisesti meren mielivallassa. Kokoonnuimme jälleen yhteen odottamaan tuhoamme. Köliosasto oli jo kauan ollut vettä täynnä, nyt vuotimme vain että peräosasto puhkeisi. Se oli pahimmin aallokon ravisteltavana ja kuten arveltiin aluksen heikoin kohta. Sitte me uppoaisimme.
Aamulla kello kolmen tienoissa kuului terävä vihellys, alus tuntui pysähtyvän ja minä huomasin seisovani nilkkoja myöten vedessä upseerihuoneessa, minut valtasi äkillinen kammo, ja minä syöksyin suinpäin erääseen kojuun, joka keskiosastossa oli avoimena. Kokoushuoneen rautaoven paiskasi ilmanpaine tiukasti jälkeeni kiinni.
9.
Tuhoiskun jälkeen. Mereen suljettuna.
Jouduttuani näin yksikseni en ensi hetkellä ollut oikein selvillä itsestäni, olinhan valmistunut tuntemaan kylmän veden seuraavassa tuokiossa peittävän minut ja vetämään viimeisen henkäykseni. Mutta vesi ei syöksynytkään perässäni hyttiin. Outo hiljaisuus oli seurannut aaltojen kohinaa, tieltä työnnetyn ilman hirveätä vinkunaa, huutoja ja kiljahduksia. Kuin unissakävijä, joka herää kammottavasta horteestaan, katselin ympärilleni tilavassa hytissä. Se oli kapteenin huone, ja minä huomasin kaiken olevan hyvässä järjestyksessä, paitsi että laiva oli nyt melkoisesti kallellaan eikä enää heittelehtinyt aallokossa.
Siinä samassa ymmärsin selvästi, mitä hirveätä oli tapahtunut. Rusalka oli uponnut. Peräosasto oli puhjennut, vesi täyttänyt upseerihuoneen, ehkä koneosastonkin ja painanut koko aluksen pohjaan.