Seuraavassa tuokiossa olin hytin ovella ja yritin avata sitä. Mahdotonta! Jotakin suunnattoman raskasta ja sitkeätä oli työntynyt ulkopuolelle ja se piti ovea niin tiukassa lukossa, etteivät voimani kyenneet saamaan sitä edes raolleen. Mutta minä huomasin, että pieni vesipisara pusertui raosta, sitte toinen ja kolmas, ja pisaroita tuli yhä lukuisampia, mitä voimakkaammin ovea työnsin.
Tarvitsemattani enempää miettiä asia selvisi minulle kokonaan. Rusalka oli uponnut, vesi täytti hyttini oven toisella puolella olevan upseerihuoneen, ja minä olin yksinäni ja avuttomana, sulkeutuneena, tiesi kuinka syvälle merenpohjaan!
Kun hirveä tilanteeni oli minulle selvinnyt, oli ensimäinen epätoivoinen ajatukseni tehdä itsemurha välttääkseni pitkän ja tuskallisen kuoleman. Katseeni hapuilivat asetta, ja kapteenin kirjoituspöydällä näin kotelossa olevan revolverin. Otin sen käteeni, tutkin sitä, se oli panostettu, ja minä panin sen jo otsalleni.
Mutta silloin maltoin mieleni, osittain koska halveksin koko tekoa, osittain koska mikään ei vielä pakottanut minua sellaiseen. Toistaiseksi oli tilani päinvastoin joltisenkin hyvä, kapteenin hytti oli tilava, ilma hyvää, ja lamppukin paloi kirjoituspöydän yläpuolella levittäen tasaista valoa vankilaani tai, oikeammin sanoen, hautaani. Kokonaiskuva ei ollut läheskään haaksirikkoutuneen, uppoavan laivan, ja hytissä vallitseva rauha sai minut omituisen tyyneksi sen kaksitoista tuntia kestäneen jännityksen jälkeen, missä viimeksi olimme eläneet. Ei ääntäkään rikkomassa hiljaisuutta, ja minä aloin ihmetellä, olinko ainoa, joka olin selviytynyt hengissä onnettomuudesta.
Se ei sentään tuntunut minusta todennäköiseltä, sillä Rusalkassa oli vain tällaisia vedenkestäviä osastoja, jotka monitorin upotessa sulkeutuivat itsestään ilmanpaineen vaikutuksesta. Oli päinvastoin varsin luonnollista, että muutkin olivat pelastuneet, elleivät kaikki, niin ainakin useimmat. Sillä, kuten sanottu, vesi oli upseerihuoneessa ulottunut vain nilkkoihin saakka, ja muilla oli ollut hyvää aikaa pelastua ensimäisestä kuolemanvaarasta kuten minäkin.
Mutta miksei kukaan ollut löytänyt tietänsä tänne? Siihen kysymykseen en voinut vastata. Minun pelastumiseni oli tapahtunut niin vaistomaisesti ja äkkiä, että muistin vain nähneeni jotkut kauhun täyttämät kasvot, joiden katseet kuvastivat selvää kuolemanpelkoa, kun pitkään harpaten juoksin heidän ohitseen. Olin huomannut avoimen oven, syöksyin umpimähkää siitä sisään, ja kun olin päässyt tähän huoneeseen, oli ovi paikalla sulkeutunut takanani.
Sattuma oli järjestänyt niin, että minä olin laivan tilavimmassa hytissä, johon mahtui suurin ilmamäärä, ja senvuoksi pysyisinkin kauimmin hengissä — — —!
Miehet olivat jo aiemmin illalla sulkeneet huolellisesti kaikki hytin ilmareiät, minä olin tiiviisti suljetussa huoneessa, missä minulta ei vielä puuttunut mitään ja missä siis voin rauhallisena ja huolettomana tehdä huomioitani. Ne keskeytti jonkun hetken kuluttua ensimäinen ääni, minkä olin kuullut onnettomuuden jälkeen. Vähän matkan päässä minusta nakutettiin vasaralla jotakin oikein lujasti. Ilmeisesti toiset vangitut siellä tiivistelivät vankilaansa ja tilkitsivät rakoja estääkseen vettä vuotamasta sisään.
Se ajatus sai minutkin kohdistamaan huomioni niihin vesipisaroihin, joita olin huomannut ovenraosta tihkuvan. Niitä tihkui yhä ja niistä oli jo syntynyt lattiamatolle pieni lätäkkö. Minä, joka kymmentä minuuttia aiemmin seisoin revolveri kädessä valmiina tekemään itsemurhan, minä etsin nyt kapteenin kätköistä kangastilkkuja ja rupesin meriupseeritikaria apunani käyttäen huolellisesti tukkimaan sitä pientä ovessa olevaa rakoa, mistä vettä hersyi.
"Miksi näin teen?" kysyin itseltäni. "Vaiti!" vastasin samassa. "Teet näin vain, jotta sinulla olisi jotakin puuhailtavaa!" En tahtonut olla kyllin naurettava, että olisin edes itselleni myöntänyt ajatelleeni mahdollista pelastumista. Mutta kun pelastusajatus kerran oli tarttunut aivoihini, jäi se lopulta sinne yksin hallitsevaksi.