Tiesinkö edes niin tarkoin, että Rusalka oli uponnut, kuten ensimältä olin arvellut? Mikä oikeastaan pani minut pitämään sitä niin varmana? "Niin, aallokko oli tauonnut", sanoin itselleni. Ja se tosiseikka sai minun vaistoisen elämänhalunikin ja perustelemattoman pelastustoivoni taintumaan. Rusalka oli ilmeisesti varsin syvällä, ehkä jo pohjassa, koska sen runko ei tuntunut enää ollenkaan liikahtelevan.
Otin kapteenin pöydältä vahakynttilän, löysin tulitikkuja ja sytytin sen sekä irroitin hytin ikkunaa suojaavan teräsluukun. Paksun lasin takaa näin vettä — mutta vettä joka oli yhtämittaisessa liikkeessä. Oliko Rusalka siis hievahtamatta paikoillaan pohjassa vedenalaisen virran liikkuessa ohitsemme? En ollut tuntenut vähäistäkään sysäystä, mikä tietenkin olisi tuntunut, jos laivan runko olisi hipaissut jotakin särkkää, niin, vaikkapa se olisi hyvin varovasti liukunut tasaiselle hiekka- tai savipohjalle.
Ei — vesi liikkui ylös ja alas; siitä päättelin, että me yhä olimme kulussa mekin. Koska vesi näytti painuvan alaspäin, päättelin että me silloin tällöin kohosimme pinnalle päin. Mitä kauemmin tarkkasin veden liikkeitä paksun lasilevyn takaa, sitä selvempää minusta oli, että Rusalka oli jonkunlaisessa horjahtelevassa tasapainoasemassa veden alla, liikkuen merenpinnan ja pohjan välillä, kuinka syvällä, sitä oli tietenkin laivasta käsin vaikea arvioida. Tämä johtopäätös oli hyvin luonnollinen ja erehtymättä ainoa oikea. Laiva oli vain puoleksi veden täyttämä. Vesitiiviit ilmantäytteiset osastot estivät sitä painumasta syvemmälle, ja nyt me harhailimme ympäri Suomenlahtea vedenalaisten virtojen mukana päämäärättä ja kykenemättä arvioimaan, mihin matkamme päättyisi.
Katsoin kelloa — se oli neljä aamulla. Jonkun tunnin perästä voisin määrätä kuinka syvällä Rusalka oli. Se kävisi varsin helposti päinsä siten, että sammuttaisin lampun ja tarkkaisin, tunkeutuisiko valoa veden läpi ikkunaani. Ne tunnit tuntuivat minusta loppumattomilta, sitte kun olin päässyt onnettomuuden synnyttämästä ensi jännityksestä ja tunsin turtumuksen astuvan tilalle.
Tutkin tarkkaan hytissä olevan tulitikkuvaraston. Sitte tulin tuumineeksi, että se pieni happimäärä, joka oli suljetussa hytissä, vähentyisi vähentymistään, jos antaisin lampun palaa. Sammutin sen ja asetuin säkkipimeässä pitkälleni sohvalle ja antauduin hautomaan eriskummaisimpia ajatuksia, mitä kuolemaantuomitulla milloinkaan on ollut. Ne pitivät minua kauan pahkivalveilla, en osaa sanoa kuinka kauan.
Kummakseni huomasin, etten oikeastaan käyttäytynyt enkä ajatellut lähestulkoonkaan niinkuin henkilö, joka odottaa välttämätöntä tukehtumiskuolemaa, päinvastoin aivojani askarruttivat mitä kiinteimmin suunnitelmat, miten pääsisin ulos vankilastani, ja tilaamme aprikoiva harrastus oli melkoista suurempi kuin kuoleman kanssa kilvoittelevalla saisi olla. Turhaan yritin pitää ajatuksiani suurissa ikuisissa asioissa, pinttynyt syntinen luontoni vaati oikeutensa ja loihti mitä kummallisimpia suunnitelmia omaksi ja miksei myöskin tovereitteni pelastukseksi. Olin jo näkevinäni, kuinka minä muiden seurassa sukeltautuisin pinnalle, lähellämme olisi joku särkkä, ja me pelastautuisimme sille. Vastustamattoman ilon tunne valtasi minut hetkeksi, ja minä päätin heti asettua kosketuksiin muiden vangittujen kanssa.
Viereinen hytti oli ensimäisen luutnantin. Varmaan oli joku tai joitakuita pelastautunut sinne. Koputin tikarini varrella monta kertaa hyvin lujasti seinään. Ei vastausta. Koputin jälleen. Kaukaa kuulin heikkoa ääntä kuin puhetta, teroitin kuuloani äärimmilleen erottaakseni mitä se oli, mutta en saanut sitä selville. Vielä pari iskua väliseinälle, niihin ei tullut vastausta.
Silloin alistuin ja päätin odottaa aamua. Aamua! Olin narri, joka luulin siihen asti eläväni. Voisihan käydä niin, että vesi seuraavassa tuokiossa puhkaisisi kapteenin hytin seinät ja hukuttaisi minut siinä samassa, mikä estäisi? Vedenpaine oli varmaan suunnaton, ja seinät eivät voisi ajan mittaan kestää. Mutta minua ympäröivä syvä äänettömyys oli niin räikeänä vastakohtana sille kauhulle, jota koetin ajatuksissani kuvailla, että tunsin itseni naurettavaksi, kun suotta tekeydyin levottomaksi. Vedenpitävät osastot oli toki tehty kestämään juuri tällaista painetta, ja ellei virta työntäisi Rusalkaa kovalla vauhdilla jotakin vedenalaista luotoa vasten, niin että alus saisi repeämän kylkeensä, niin todennäköisesti jäisimme vankilaamme tuomiopäivään saakka.
Jälleen aloin tuumiskella pelastuskeinoja. Voimakas lounaismyrsky oli pannut meren liikehtimään lännestä itään pitkin Suomen rannikkoa, ja me seurasimme virran mukana kuin kuollut kala. Minne matkamme päättyisi? Tällä hetkellä emme liene olleet kovin kaukana rannasta, ja ajatuksissani olin jo näkevinäni Viaporin patterien kuvastuvan kaukana itäistä aamutaivasta vasten.
Kuinka saisimme itsestämme tiedon ulkomaailmaan? Viaporia ympäröivillä saarilla on asutusta, ja nyt oli tarvis saada saarelaisten huomio kohdistetuksi tukalaan tilaamme. Mutta millä tavalla? — Kuinka? Hetken kuvittelin, että me ilman vaikeuksia voisimme työntää pinnalle poijun, johon kiinnittäisimme lipun ja siten merkitä paikan, missä nyt olimme. Epäilemättä "Tutsha" — toinen sotalaiva, jonka seurassa eilen lähdimme Tallinnasta — epäilemättä se kaipaisi meitä, aavistaisi pahaa ja lähtisi aamuhämärässä etsimään meitä.