Jo seuraavana iltana minut otettiin Cercle de Russes et des Francais'in jäseneksi. Kulutin monta tuntia tarkastellessani illanviettoon saapuvia, mutta en nähnyt vilahdustakaan kauniista everstinrouvasta. Hänen nimensä oli todella Dorshinski, sen sain tietää seuran sihteeriltä ja senkin, että hänen uljasta seuralaistaan pidettiin yleisesti hänen rakastajanaan.
Esittelytin itseni muutamille muille venäläisille naisille ja herrasmiehille onkiakseni heiltä tietoja romanttisista karkureistani. Onnistuin paremmin kuin olin odottanutkaan. Pariisin venäläisessä seurapiirissä oltiin kaikesta päättäen hyvin selvillä kaikista maanmiehistä eikä ollenkaan kartettu heistä puhumasta. Pian sain selville, että everstinrouva Dorshinski todella oli asunut Viaporissa, missä hänen miehensä palveli jalkaväkirykmentissä, mutta kauniin everstinrouvan Pariisin-matka oli vain varsin tavallinen huvimatka, joka ei kummastuttanut ketään. Ei liioin myllerretty taivaita ja maita sen johdosta, että kapteeni Dalmatjev osoitti häntä kohtaan palavaa harrastusta — sehän oli päinvastoin aivan niin kuin pitikin. Everstinrouvan kaltainen kaunotar sai sallia itselleen paljon sellaista, mihin hänen miehensä oli suhtauduttava alistuen ja tyynesti.
"Kapteeni Dalmatjev?" sanoin. "Eikö hän ole meriupseeri?"
Sitä ei niin tarkoin tiedetty. Mutta hänen arveltiin palvelevan hevosväessä. Hän oli peräti nuori sotilashenkilö, joka oli nopeasti kohonnut arvoasteessa, sillä hän oli komea ja miellyttävä mies. Henkilökohtaista ei hänestä tosin tiedetty paljoa kertoa. Minun pitäisi saapua "seuraan" joskus toiste, jolloin everstinrouva ei loistaisi poissaolollaan kuten tänä iltana. Mikään ei olisi helpompaa minulle kuin tulla esitellyksi hänelle, enkä joutuisi sitä tuttavuutta katumaan. Hän oli aiemmin ollut "seuran" jokapäiväisiä vieraita, mutta viime aikoina hänen harrastuksensa tuntuivat kohdistuneen toiselle suunnalle.
Palasin hotelliini enkä ollut laisinkaan tyytymätön iltaani, vaikka en ollutkaan nähnyt kaunista venakkoa ja hänen ihailijaansa. Itsekseni olin vallan varma, että kapteeni Dalmatjev oli kadonnut meriupseeri Salmatov. Jos minun onnistuisi paljastaa hänet, tietäisin enemmän kuin kukaan muu — tietäisin, että muistiinpanot puhuivat totta.
Lähipäivinä olin vartiopaikallani aikaisesta aamupäivästä aina sydänyöhön saakka, ettei vain käsistäni livahtaisi tilaisuus päästä solmimaan kauan kaivattu tuttavuus. Hankin tietooni missä everstinrouva asui, ovenvartijalta sain tietää, että hän oli paraikaa Pariisissa, mutta vaikka päivällisaikoihin kiertelin kaikki ylhäisen maailman teatterit ja olin säännöllisesti kello 11 tienoissa Cercle des Russes et des Francais'issa, kului enempi kuin puolet loma-ajastani, eikä minun ollut onnistunut nähdä vilahdustakaan everstinrouvasta ja hänen kapteenistaan.
Kävin jo vakavasti kärsimättömäksi, ja minun levottomuuteni ja ilmeinen itsepintaisuuteni päästä tutustumaan kaunottareen herättivät "seuran" huomiota. Venäläiset laskivat pilaa minun platoonisesta ihailustani tuntematonta naista kohtaan, josta olin kuullut vain puhuttavan, mutta tahallani sallin jokaisen huomata intoni, sillä toivoin, että he veisivät everstinrouvan kuuluville huhun, että hänellä oli tulinen ihailija, joka hiutui kärsimättömyyttä saada nähdä hänet.
Luulenkin, että tämä suulauteni pikemmin kuin sattuma vei minut kahta päivää aiemmin kuin loma-aikani loppui everstinrouva Dorshinskin ja hänen alttiin seuralaisensa tielle Cercle des Russes et des Francais'issa. Olin juuri palannut tavanomaiselta teatterikiertelyltäni ja istuutunut "seuran" lukusaliin, kun kuulin viereisestä huoneesta iloisia huudahduksia, jotka pian hukkuivat pilailuun ja sointuvaan hillittyyn salonkinauruun. Hälinän seasta kuului kaunis naisääni teeskennellyn iloisesti puolustautuvan ranskaksi, mistä heti osui korvaan omituinen pehmeä venäläinen murtaminen. Tulin uteliaaksi ja nousin. Aavistin, että tuo nainen oli hakemani henkilö. Samassa syöksyi lukusaliin muuan venäläinen herrastuttavani, tarttui sanaa lausumatta minuun käsivarresta ja vei minut muassaan.
"Kas tässä on luutnantti Dubois, teidän uusin ja hartain ihailijanne, rouva Dorshinski!" hän esitteli minut.
Vaikka olinkin kuullut everstinrouvan kauneutta ylistettävän, hämmästytti se minua silti aika tavalla. Kumarsin kunnioittavasti, ja minuun kohdistui tutkiva katse noista himmeistä samettisilmistä, jotka heti sen jälkeen saivat entisen järkkymättömän, välinpitämättömän ilmeensä. Hän ojensi minulle peräti toverillisesti hieman ison, mutta kauniinmuotoisen ja hienosti hansikoidun kätensä, ja tuntui kuin hän ei ollenkaan aikoisi vetää sitä pois, kun hän kerran oli sen minulle antanut.