Pitelin sitä varsin mielelläni omassani, mutta itsekseni hieman ihmettelin sitä luonnollista tai teeskenneltyä velttoutta, jota sekä käsi että rouva Dorshinskin koko olemus ilmaisivat. Hänessä oli jotakin kuvaamattoman välinpitämätöntä, jotakin tyynen, hyvinvoivan matroonamaista, jotakin passiivista. Mutta tämä yhtäkaikkisuus sopi hänelle verrattomasti, se sointui mainiosti hänen rehevään varteensa, ja ranskalaisesta se eittämättä tuntui aito turkkilaiselta.
Kun olin lausunut ihastukseni, että vihdoinkin olin saanut kunnian tutustua häneen, näkyi hän muistaneen, että oli unohtanut kätensä minun käteeni. Hän veti sen hiljaa pois ja päästi sen putoamaan sivulleen sekä liukui samalla itse divaanille, asentoon, jota Persian shaahin mielikkisulttaanitar olisi voinut kadehtia. Hänen vieressään seisoi kuin henkivartijana kookas, vaalea ja komea kapteeni Dalmatjev, jonka everstinrouva nyökäyttäen ja kättänsä hieman liikauttaen esitteli minulle.
Tuossa tuokiossa oli keskustelu täydessä käynnissä. Kapteeni Dalmatjev ei poistunut seurastamme, vaikkei hän sekaantunutkaan puheluumme. Hän oli siirtänyt tuolinsa lähelle everstinrouvaa ja esiintyi kuin hän olisi ollut täysin erottamaton lisä seuralaiseensa. En ollut siis häntä sen enempää huomaavinani, koska hän joka tapauksessa pysyi alallaan kuten toivoinkin, vaan yritin parhaani saadakseni tuossa uhkeassa, lepäävässä venäläisessä Junossa heräämään kipenen elämää ja harrastusta.
Onnistuin vain puolittain. Juno ei katsonut vaivakseen helpottaa työtäni. Hän löyhytteli laiskasti komealla strutsinsulkaviuhkallaan eikä paljoakaan piitannut minun solkenaan virtaavista kohteliaisuuksistani, joihin peitin Venäjän ja hänet. Hänen ruskeat samettisilmänsä katselivat minua niin hyvänsuopina ja laimeina, että tunsin jonkunlaista ärtymystä ja loukkaannuin hänen hienostellusta itämaalaisesta haaremikiemailustaan. Päätinkin heti tehdä hyökkäyksen, joka ainakin saisi hänet muuttamaan eleensä.
"Parahin everstinrouva, ajatelkaapa vain mikä ikävä uutinen minulla on kerrottavana Venäjältä? Teidän harrasta ihailijaanne, luutnantti Salmatovia" — tällöin vilkaisin kapteeni Dalmatjeviin — "on merihallitus kuuluttanut haettavaksi eräitten muistiinpanojen johdosta, jotka ovat yhteydessä Rusalkan katoamisen kanssa..." Vähäinen, tuiki vähäinen säväys silmänurkassa, kevyt hermostunut liike hansikoidulla kädellä, siinä kaikki mielenliikutus, minkä uutiseni sai everstinrouvassa syntymään. Ja kun käänsin katseeni kapteeni Dalmatjeviin, oli hänellä entistäkin ylpeämpi ja levollisempi kuvapatsasasento. Hänen katseensa oli jääkylmä, eikä hän kai ponnistellut liikoja nielläkseen sen epämiellyttävän ja hämiä tuottavan, mikä ehkä oli noussut hänen kurkkuunsa.
Minun niin taitavasti laskemani ja huolellisesti suorittamani nerokas salapoliisihyökkäys ei tuottanut minulle mitään. Koko hienosteltu sielutieteellinen yritykseni kilpistyi tylsänä everstinrouvan velttoutta ja kapteenin vankkumatonta ryhtiä vastaan.
Oli ilmeisen selvää, että olin jälkimäisestä täydellisesti erehtynyt. Hän oli todella hevosväen kapteeni Dalmatjev eikä kukaan muu, vaikka hänen piirteensä muistuttivat Salmatovia. Koko Pariisinmatkani haihtui samassa savuna tuuleen, ja peräti masentuneena ja hieman nolona kuulin everstinrouvan väsyneen äänen vastaavan minulle:
"Salmatov-parka!" sanoi hän säälien. "Haetaanko häntä yhä vielä hänen kuolemansakin jälkeen?"
"Onko hän siis kuollut?" kysyin niin kummastuneena kuin suinkin osasin.
"Aikoja sitte!" huoahti everstinrouva. "Jo viime kesänä hän hukkui Suomenlahteen. On väitetty hänen hukuttautuneen minun tähteni, tiedän kyllä, mutta se ei ole totta", hän lisäsi niin hellän välinpitämättömänä kuin olisi ollut puhe jostakin koiranpennusta.