Kronstadtissa lienee oltu päästä pyörällä! Revue Marinen päätoimittaja saapui luokseni ja kysyi, tahtoisinko saada jonkun viikon virkaloman ja matkustaa Pohjolaan olemaan kirjeenvaihtajana mukana monitoria merestä nostettaessa. Ei olisi vaikeata hankkia siihen lupaa venäläisiltä viranomaisilta. Virkalomakysymyksen hän ottaisi omalle vastuulleen, jos minä vain olisin valmis lähtemään matkalle ensimäisessä junassa. En miettinyt kauan myöntävää vastausta. Kuutta tuntia myöhemmin istuin junassa, joka kiiti halki Bretagnen. Taskussani oli hyvä tukku vaikutusvaltaisille pietarilaisille henkilöille osoitettuja suosituksia, ja minulle oli luvattu lähettää myöhemmin lisää samanlaisia, mikäli niitä ehdittäisiin hankkia.
Vain ankarimmassa hädässä merimies antautukoon diplomaattina matkustamaan kaksisataa penikulmaa rautateitse, sellainen matka ei tuota hänelle ollenkaan hupia. Minä, joka en ole ollut merikipeä sen jälkeen kuin kadettina tein ensimäisen merimatkani, olin tulla Berliinin ja Varsovan välisellä rautatiellä.
Saavuttuani Pietariin unohdin väleen vaunun tärinän ja huonon tuulen osakseni tulleen verrattoman vastaanoton johdosta.
Tanskalaiset, ruotsalaiset ja venäläiset luullakseni mielellään sietävät itsestään lisänimeä "Pohjolan ranskalaiset", ihastuneet matkailijat ainakin heitä näin nimittelevät, mutta kyllä venäläinen sentään lyö nuo toiset laudalta. Olin kuullut heistä yhtä ja toista Ranskan laivasto-osaston käytyä vierailumatkalla Kronstadtissa, tunsin henkilökohtaisesti jonkun sikäläisen meriupseerin niiltä ajoilta, jolloin venäläinen laivue käväisi Ranskan vesillä, mutta yhtä kaikki en oikeastaan tiennyt heistä mitään ennen kuin esitin suosituskirjeeni Venäjän merihallituksen jäsenelle, amiraali Feodoroville, joka asui ihanassa palatsissa Nevan rantapuiston varrella. Hän otti minut vastaan ikäänkuin minä olisin ollut vähintäin Ranskan merilaitoksen edustaja, vaikka olinkin vain erään sen ammattilehden vaatimaton kirjeenvaihtaja. Kysymykseni Rusalkan löytämisestä hän hääti ystävällisesti, mutta hieman salaperäisesti hymyillen, vakuutti, ettei sitä löydettäisi tänään eikä huomenna ja että minulla siis olisi hyvää aikaa tutustua pietarilaiseen elämään. Vihdoin minun onnistui melkein kuin pakottamalla saada häneltä lupaus päästä ensimäiseen Venäjän merilaitoksen laivaan, joka Kronstadtista lähtisi haaksirikkopaikalle. Hän antoi tämän lupauksen hajamielisenä, ikäänkuin olisi ajatellut jotakin muuta, mutta hänen äänensä sävy oli ilmaisevinaan, että minun mukaantuloni oli päivänselvä asia.
Se rauhoitti minua toistaiseksi.
Jo samana päivänä alkoi sadella kutsuja, aamiais-, päivällis-, illallis- ja tanssiaiskutsuja, kutsuja asua sen, ja sen kenraalin ja sen ja sen valtioneuvoksen perheessä, ja koko matkani tarkoitus olisi ehdottomasti joutunut taka-alalle ja unohtunut kokonaan, jos hituisenkaan verran olisin antautunut osakseni tulleen, puhtaasti itämaisen vierasvaraisuuden lumoihin. Onnekseni sain aina vedota amiraali Feodorovin tiedonantoon, että "Viapori" niminen kanuunavene lähtisi parin päivän perästä paikalle, missä Rusalkan oletettiin makaavan hautautuneena, ja että laivassa oli järjestetty hytti minun käytettäväkseni. Minun täytyi siis matkustaa.
Amiraali oli yhtä pidättyväinen ja harvasanainen puhuessaan uponneesta monitorista kuin avomielinen ja ystävällinen muusta haastellessaan. Huomasin pian, että Rusalka oli kompastuskivi, josta piti välttää puhumasta niissä piireissä, joissa nyt liikuin, ja melkoisen levottomana panin merkille, että oli kuin ilmeisesti sovittua, ettei kanssani puheltaessa kosketeltaisi matkani tarkoitusta.
Pietariin saapumiseni jälkeisenä päivänä tapasin siinä päivällisseurassa, jonka parissa jälleen olin kunniavieraana, erään nuoren meriluutnantin. Hänen olemuksensa ja eleensä tuntuivat minusta hieman omituisilta; siksi tarkastelin häntä tavallista kiinteämmin ja pyrin häneen tutustumaan.
Hänellä oli saksalainen nimi Wulffert, ja hän puhui jokseenkin kehnoa ranskaa. Siksi turvauduinkin saksaani keskustellessamme.
Luutnantti Wulffert oli itämerenmaakuntaiainen, siis saksalainen, vaikka olikin syntynyt ja varttunut Pietarissa. Keskustelimme kankeasti neljännestunnin ajan. Hänen halveksiva hymyilynsä ärsytti minua kovin. Sitten hän äkkiä tarttui varsin tutunomaisesti minua käsivarteen ja vei minut erääseen sisähuoneeseen. Kun olimme yksinämme, muuttui hänen kiusallinen hymyilynsä ivanauruksi, joka toki kuulosti vähemmän häijyltä kuin hyvänsuopaiselta.