"Vaiti, vaiti!" keskeytti luutnantti. "Älkää puhuko siitä kenellekään, älkääkä ilmaisko kenellekään, että minä olen hiiskunut teille siitä sanaakaan. Mutta lähtekää tanssiaisten jälkeen kanssani upseerikasinollemme. Siihen saakka ... au revoir!"
Jäin hetkeksi huoneeseen. Venäläistä diplomatiaa ei käynytkään noin vain halveksiminen! — — —
Olimme liehuneet amiraali Feodorovin salin parkettilattialla huumaavan valssin ja reiman masurkan tahdissa. Isäntäväki ja hurmaavat venakot olivat kohdelleet minua hyvin ja hemmoitelleet minut miltei pilalle. Ja minä melkein ihailin itseäni, kun kaikesta huolimatta jaksoin säilyttää mielenmalttini enkä antautunut hetken nautintoon mitään muuta ajattelematta.
Luutnantti Wulffertin eleet ja sanat olivat tehneet minuun syvän vaikutuksen. Tehtäväni oli ilmeisesti sekä suurempi että tärkeämpi kuin tavallisen kirjeenvaihtajan, ja minä aloin huomata, että viehkeätä venäläistä diplomatiaa vastaan voin asettaa vain ranskalaisen diplomatian.
En ole vielä koskaan yhtenä tanssiaisiltana lausunut niin monta imartelevaa valhetta enkä ihailevammin katsonut kauniisiin naissilmiin. En ole vielä milloinkaan kuunnellut iäkkään kenraalin typeryyksiä niin selvän hyväksyvästi enkä liioin koskaan aiemmin osoittanut antautuvani niin täysin siemauksin hetken iloon. Sillä en unohtanut hetkeksikään luutnantti Wulffertin sanoja, ja silloin tällöin kohtasin ohimennen hänen hyväksyvän vapaamuurarikatseensa.
Tarjoiluhuoneessa haastelin pitkälti amiraali Feodorovin kanssa ja tyhjensin hänelle menestystä toivottaen monta pikkulasillista mainiota venäläistä likööriä, josta hän tuntui erikoisesti pitävän. Mutta sanallakaan en kajonnut lähettitoimeeni, ja hänkin puolestaan näkyi tyystin unohtaneen koko jutun.
Paljosta kilistetystä kaikkien vieraitten kanssa tulin hieman liikutetuksi ja vuolassanaiseksi, mutta olen varma, ettei kukaan aavistanut, mitä ajatuksia haudoin. Tanssiaiset loppuivat vihdoin, ja eteishallissa autettiin venakkojen soopeliturkkeja kauniille rinnoille ja täyteläisille olkapäille.
Pian sen jälkeen istuin vaunuissa luutnantti Wulffertin ja erään toisen meriupseerin seurassa, ja me ajoimme hyvää kyytiä pitkiä ja autioita katuja pitkin Vasili Ostrovia ja Suomenlahteen laskevan Nevan suuta kohden.
Upseerikasinon suojat välkkyivät täysinä venäläisten meriupseerien valkoisia paidanedustoja, vaikka yötä olikin jo pitkälle kulunut. Minut otettiin peräti ystävällisesti vastaan, esitettiin parille tusinalle upseerille, joiden nimet tietysti heti unohdin, ja tunsin itseni pian vallan kotiutuneeksi samanikäisten ammattiveljieni parissa. Näiden riuskojen merimiesten seurassa, jotka kaikkiin kansallisuuksiin lukeutuvien merimiesten lailla eivät suuriakaan piittaa pakosta tai liehittelystä, sain aivojani lepuuttaa äskeisen käytännöllistä valtiotaitoa tunnustelevan ankaran oppijakson jälkeen.
Luutnantti Wulffert opasti minut pian huoneeseen, minne oli katettu illallinen. Pöytäseurueessa oli paitsi häntä vain kolme muuta nuorta upseeria ja minä. Ja vasta nyt ryhdyimme keskustelemaan Venäjän-matkani päämäärästä.