— On tuota tultu kellottakin toimeen…
"Kavala, kauhia"…
— Olisi se sittenkin ostettava. —
Hän oli saapunut toisen kellokaupan luo — "On kiivas, kiukkuinen"…
— Ehtiipähän sen vielä… Käynpä häntä ensin torilla.
"Ja julma, hirmuinen;
Ei löydy maassa vertaa."
Torilla hän käveli ja katseli kaikkea tavarata. Perunoita hän osti ja leipää ja voita ja lihaa, tuoretta sekä suolasta, ja kalaa, niin että hänellä oli kannannainen kuorma tavarata ja vielä oli vaatteet lunastamatta. Ne olivat kuitenkin välttämättömästi otettavat. Leivät olivat nuorassa, muut tavarat paperissa. Hän sitoi ne nuoralla yhteen.
— Ompa siinä kantamista. Ei sitä jaksa, eikä ole tarviskaan.
Hän kutsui issikan, nosti tavarat siihen, maksoi ja käski viedä tavarat sinne ja sinne; itse sanoi tulevansa perästä.
Hän astui hiljanverkkaan katua ja meni suoraan kellokauppaan. Siinäpäs oli katsomista ja valitsemista. Kohtelias oli kelloseppäkin… näytteli kelloja ja kehui… kehui ja näytteli. Sovittiinhan siinä viimmein kaupoissa. 30 markkaa maksoi kello perineen. Perät tosin eivät olleet pulskat, vaan työmiehenhän ne olivatkin. Sitten lähti Antti panttilaitokseen, jossa katsoi pari, kolme kertaa kelloaan, ja lunasti vaimonsa vaatteet.