— Issikka!
Ajoivat miehet aika vauhtia Alppilaan.
Siellä alkoi sama meno. Mutta kun oli ilta, niin piti juoda totia… piti juoda ja syödä. Enon puheella ei ollut enää paljo puolta, kun ei ollut huolta haastajalla. Sisarenpoika oli sitä vastaan elementissään. Hän kertoi paljo hupaista ja naurettavaa… puheli vakavampatakin. Hän sanoi kohta suorittavansa papintutkinnon ja rovastiksi päästyään kyllä auttavansa enoa ja enon lapsia, jos niin tarvittaisiin.
Enon mieltä kutkutti. Tuntui niin hyvältä, kun oli yksi heidänkin suvustaan herraksi luotu… luotu sielunpaimeneksi.
Niin kului miehiltä hetki hetkeltä, kunnes palvelija tuli ilmoittamaan, että herroilla alkaisi olla lähtöaika käsissä, ja ottamaan maksua.
Rahoista tuskin saatiin maksetuksi, kun sisarenpoika ei luopunut markastaan.
— Täytyy vielä käydäkseni kylpemässä, että pääsen selväksi. Ei minulla ole aikaa huomenna kohmelossa maata, niin kuin enolla. Eno kyllä voi juoda ja mässätä joka päivä, minä siihen en ehdi, puhui sisarenpoika lyhyesti ja lähti. Eno koetti potkaltaa perässä, mutta jalka ei tahtonut enää totella.
— Minäkö juon ja mässään joka päivä? Minäkö? Häh? Ja sinäkö sen sanot? Sinäkö? Oman sisareni poika, sielunpaimenen taimi? Häh? kirkui Antti ja koetti ottaa ylioppilasta rinnuksista kiinni.
— Minä sen sanon, minä, ja niinhän sinä teet. Jos ei varasi riitä, niin enkelit tuovat lisää, huusi sisarenpojaksi luultu kauhealla äänellä.
Samassa näki Antti ylioppilaan päähän kasvaneen pitkät sarvet, joista toisen päässä killui valkoinen ylioppilaslakki, ja toisessa iso pullo pistettynä suustaan sarveen, ja sen käden, jolla tämä oli kallistanut niin monta lasia päivän kuluessa, muuttuneen kavioksi.