Hän katseli minua, katseli kuvaa, vuoroin molempia, vaaleten ja punastuen ja hengittäen kuin tuskainen. Minä jo kaduin, että olin niin varomattomasti, valmistamatta asian ilmaissut.
— Jim! Jim! Oma Jimini! huusi hän hetken päästä kuin mieletön ja karkasi kaulaani ja itki ja voihki ja vavahteli sylissäni. Liikutettu olin tietysti minäkin ja virtoina valuivat vedet silmistäni.
Niin istuimme sanattomina pitkän aikaa.
— Oletko sinä sinä ja olenko minä minä vai onko tämä vaan suloista unta? puhui hän viimein hellästi ja katseli minua tarkoin ja otti kuvani taas käteensä.
— Et sinä ole sinä ja sinä kuitenkin olet sinä, oma, oma, oma Jimini! puhui hän kuin unissaan, itkien ja nauraen ja kääriytyi kaulaani.
Kun siitä viho viimeinkin selvisimme ja toinnuimme, sanoi hän, hymyillen kyynelten seasta:
— Paremmin ei ole kenenkään kosiminen onnistunut kuin sinun nyt.
— Vai niin, vaikka olit antaa minulle vähällä rukkaset, sanoin minä.
— Niin, kun en ollut sinua tuntea, enkä vieläkään voi käsittää tätä tapahtumaa, sillä olithan sinä kuollut ja olet taas elävä, olit kadonnut ja olet taas löydetty… Ja sitä seurasi taas hellää hyväilyä ja hartaita suuteloita.
Mutta mitäpä minä rupean tätä kohtausta yksityisseikkojaan myöten kertomaan, eihän se siitä tule sen paremmaksi. Lisään vaan, että hän toimitti vihkiäisemme niin pian, ett'en olisi uskonut niiden Ameriikassakaan voivan niin sukkelaan tapahtua… Oli sillä eukolla kiire, naurahti kapteeni.