Hän nousi, kopisti piippunsa ja pisti uutta tupakkaa ja minun piti tehdä samoin. Sitten istui hän pitkän aikaa ääneti, tyytyväisenä ja onnellisena, ja vedellä lummautteli savupöllyjä piipustaan kuin hyviä pilvenhulmuja.

— Sen verran huvittanee teidän vielä kuulla, että Ketty oli minun kadottuani surrut katkerasti ja ameriikkalaisella pontevuudella tehnyt kaikki voitavansa, saadaksensa minusta jotakin tietoa, mutta kaikki turhaan, niinkuin arvattava oli. Kirjeistäni ei, näet, ollut saapunut yhtään hänen käsiinsä… Tämän suuren omaisuutensa oli hän saanut periä muutamalta kaukaiselta sukulaiseltaan, joka oli kuollut jättämättä muita perillisiä… Tietysti oli kosijoita ilmestynyt, että olisi ollut ottaa vaikka joka sormelle, mutta tyttö ei ollut ottanut sillä korvalla kuullakseen, vaan päättänyt odottaa ja olla uskollinen, ja onpahan vaan kestänyt…

— Vanha rakkaus ei ruostu, sanotaan siellä meillä, piskin minä väliin.

Tästä ihastui isäntäni ja lähti heti vaimolleen kertomaan, kuinka kaukaisessa Suomessakin on tehty se kokemus, että vanha rakkaus pysyy kirkkaana ja kestävänä.

Komeat teelekeet tulivat tämän perästä pöytään ja itse herttainen rouva tuli täyttämään laseja.

— Monasti tapasin vaimoni perästäpäinkin katselemasta kuvaani ja hän oikein säpsähti kun minut näki, jatkoi isäntäni, rouvan mentyä. Hän sanoi tahtovansa täyttää mielessään sitä aukkoa, joka olin kuvan ja minun nykyisen muotoni välillä. Ja aukkohan se oli minunkin mielessäni, kolmikymmenvuotinen taival, jolla emme ollut toisiamme tavanneet, emmekä edes osanneet mielessämme kuvailla, minkälaisiksi olisimme mahdollisesti muuttuneet ja muodostuneet tuon ajan kuluessa, niin kokonaan oli sydämmemme vallannut armaan kuva ensimmäisiltä rakkautemme ajoilta. Meille oli käynyt niinkuin tapahtuu sille, joka kasvavana joutuu pois lapsuutensa kotitienoilta. Hänen sielunsa silmäin edessä on kotiseutu kirkkaana, suurena, selvänä ja kauniina, ja hänen halunsa palaa sinne, näkemään noita armaita seutuja. Mutta kuinka kaikki on sitten kokonaan toisin, kun sinne vihdoin pääsee! Kaikki näyttää aikaisen silmästä toiselta kuin lapsen. Kuvat ovat mielessä lapsen, todellisuutta katselee hän nyt aikaisen kokeneella silmällä. Se mikä mielessä on suurta, on nyt pientä, mikä on kaunista, on nyt rumaa… joki on joutava puro, järvi on lammakko, metsä vesakko ja huimaava mäki, josta tuskin hirvisi laskea, on nyt vaan mitätön, hieman viettävä rinne. Kaihomielin katselee hän seutua, joka niin kokonaan näyttää toiselta, kuin kuvautuu mielen kuvastimessa… Kaihomielin hän katselee ja kyynel nousee silmänurkkaan, kun huomaa, kuinka kokonaan hän on kasvanut pois noista lapsuudenoloista ja kun tuntee, kuinka elämä on karaissut silmän, ja yhtä hartaasti, kuin oli halunnut kotiseuduille, yhtä kaihomielin ne jättää. Mutta päästyänsä niitä näkemästä, kirkastuvat taas lapsuuden kuvat mielessä… kirkastuvat ja suurenevat ja kaunistuvat ennalleen ja tuo äskeinen näkemänsä on ainoastaan kuin ilkeä painajainen, joka on hänen unelmiaan häirinnyt. Jos hänen taas loppuijääkseen täytyy jäädä samoille seuduille, niin elää hän kuin kahdessa paikassa, toisena lapsuuden valoisa kotiseutu, toisena nykyinen todellisuus, joita ei mitenkään tahdo saada sopeutumaan yhteen…

Kauvan kului ennenkuin me saimme täytetyksi tuon samaisen aukon mielessämme, saimme entisen, sydämmessä olevan kuvan sopusointuun nykyisen todellisen kanssa. Vaimoni onnistui siinä pikemmin kuin minä, joka vieläkin olen kuin epäselväin unelmain vallassa, enkä taida selvitä niistä koskaan, eikä se olekaan tarpeellista, sillä hän on onnellinen ja minä olen onnellinen, että olen sulaa koko mies… tunnen löytäneeni sen eheyden ja täyteläisyyden, jota niin pitkän aikaa olen etsinyt.

Näin puhuen nousi kapteeni ja vei tupakkalekeensä huoneeseen.

— Kyllähän se on totta, että siitä oli kulunut jo kolmekymmentä vuotta, mutta ihmeellistä se sittenkin on, puhui hän lopuksi, puristaen kättäni erojaisiksi, ja minä poistuin verannalta, hiukan kadehtien mielessäni noita onnellisia ihmisiä ja heidän elämänsä vaiheita.

Ahven.