— Mitäs tämä on? Musta hauta! Musta kosto!… Kala!… Ahven, hyväkäs!… Musta ahven… huu!
Näin huudahteli povaaja, vanha mustalaisämmä, ja heilutteli ihmeissään vanhaa päätään, käännellen ja kierrellen kahvikuppia kädessään.
Mies, jolle mustalaisnoita oli povaamassa, istui hätäisenä kuin tulisilla hiilillä.
— Ahven… musta ahven… ei se muuksi muutu, hoki noita.
— Mitä teillä on ollut tekemistä ahvenen kanssa? kysyi musta noita tiukasti ja katseli miestä silmiin. Mies säpsähti, vaaleni.
— Minullako?… E-ei mitään, äänsi mies tuskaisena.
Nainen käänteli kuppia kädessään ja katseli siinä olevata kahvinsakkaa, johon ennekuvien piti ilmestyä.
— Ei kuuna, päivänä ole minulle vielä tällaista tapahtunut… ei ilmosen ikänä. En voi teille mitään ennustaa. Tuo musta tuossa on niinkuin jonkunlainen kosto ja tämä tässä vieressä on hauta, mutta tuo kala, iso musta ahven! Mitä sillä on siinä tekemistä, se jääpi sanomatta. Pankaa kuitenkin mieleenne: te joudutte kerran tekemiseen mustan ahvenen, oikean hirviön kanssa, ja silloin tapahtuu jotakin… hauta! Siinä on likellä hauta, hyvä isäntä!
Täten puheli mustalaisakka vakavasti, syvällä, pohjattomalla äänellään ja silmäili isäntää tuikeasti että välähteli mustat silmänsä. Sitten poistui hän toisten luokse. Isäntä istua turjotti alla päin, mietteissään, kuontumatta mitään sanomaan.
— Mitä sinä huolit mustalaisen puheista! Kala! Iso ahven! Kaikkiapas vielä! Mikä ahven siihen kuppiin tuli, koetti emäntä lohduttaa miestään.