Sitä ei tämä kuitenkaan kuullut eikä siitä välittänyt, sillä hänellä oli muuta mielessä. Hän muisti nuoruutensa ajan, iloiset poikavuodet, jolloin jalka oli keveä ja mieli virkeä, vaikk'eihän tuo ikä vielä paljon painanut, kun oli vasta hiukan yli kolmenkymmenen. Hän muisti ja kauhistui sitä tylyyttä, sitä tunnottomuutta, jota oli osottanut viattomia luontokappaleita kohtaan. Hänen suurimpia huvituksiaan oli ollut eläinten kiduttaminen ja rääkkääminen. Hän muisti, kuinka oli alottanut ensin kärpäsiä ja muita hyönteisiä piinaamalla, kuinka oli niiltä siipiä repinyt ja jalkoja katkonut, kuinka oli pistänyt piikin niiden perään ja sitten laskenut lentämään. Hänen mieltään kaiveli, kun muisti, kuinka isompana oli jatkanut samaan tapaan. Hän oli samoillut pitkin metsiä ja rantoja ja etsinyt lintuin pesiä ja niitä hävittänyt: särkenyt munia, rääkännyt ja tappanut poikia. Samoin oli hän menetellyt kalojen kanssa. Niitä oli hän pyytänyt silmustamalla ja ongella ja sitten monin tavoin kiusannut ja kiduttanut. Erittäinkin oli yhden tapauksen mustalaisen ennustus hänen mieleensä tuonut, tapauksen, joka siihen alunpitäinkin oli syvempään syöpynyt. Nyt se taas selvänä ja koko surkeudessaan ilmestyi hänen eteensä. Sattuma oli seuraava:
Muutamana päivänä oli hän saanut ongella hyvin ruman, mustan, puolen korttelin mittaisen ahvenen. Ihmeteltyään hetkisen sen rumuutta ja mustuutta, oli hänessä piinaamishalut heränneet. Ensin oli hän pitänyt paisteessa siksi kun oli nääntynyt puolikuoliaaksi ja sitten pannut veteen ja virotellut sen taas henkiin sekä sen perästä ottanut uudestaan vedestä ja sitä tehnyt pitkän aikaa. Viimein oli kyllästynyt tuohon, ottanut pienen rautanaulan ja painanut sen ahvenen otsaan ja päästänyt kalan sitten veteen. Ensin oli se yrittänyt selälle päin, mutta kääntynyt takaisin ja katsellut häntä niin nuhtelevasti ja lupaavasti silmiin, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, että vielä sitä kerran tavataan, vielä kerran ja toisissa oloissa, ja sitten kääntynyt ja sukeltanut syvyyteen. Hämmästyneenä, puolipökerryksissä oli hän jäänyt rannalle seisomaan, katsoa tuijottamaan veteen, ahvenen jälkeen.
Tämä tapaus muutti hänet kokonaan, sen muisti hän selvästi. Sen perästä ei hän ollut mennyt ollenkaan ongelle eikä muutenkaan kalaan, kun oli pelännyt tapaavansa tuon samaisen ahvenen. Kun oli kasvanut ja miehistynyt, oli tapaus melkein haihtunut hänen mielestään. Vuosien vieriessä oli hän saanut talon periä isältään ja tuonut emännän taloon, jonka kanssa oli jo puolikymmentä rauhallista vuotta yhteiselämätä viettänyt ja — nyt tuli tuo mustalaisakka ja veti nuo vanhat, ikävät muistot uudestaan esiin ja uhkasipa vielä niistä kostoa tulevaisuudessa…
— Mistäpä se sentään mustalainen sen tiesi… ei mistään, arveli hän itsekseen. Mutta kun hän sitä tuumaili, arveli ja ajatteli, niin tuli hän sittenkin siihen uskoon, että kyllä se kuitenkin tiesi, mitä oli tapahtunut ja mitä tuleva oli. Ja tässä uskossa häntä vielä vahvistivat muistamansa kertomukset mustalaisten viisaudesta ja ennustuslahjoista.
Kun mustalaisnoita lähti talosta, nousi isäntä ja meni kamariin. Hän oli levoton, alakuloinen, ikäänkuin sairas, tämän tapahtuman jälkeen. Viihtyä ei tahtonut missään. Sen seikankin, että heillä ei ollut perillistä, otti hän pahalta puolen. Hän arveli, että Jumala ei antanut heille perillistä siitä syystä, että hän oli lintujen lapsia ja perillisiä niin pahoin, niin julmasti pidellyt. Vaimonsa teki kaikki mitä taisi, haihduttaaksensa miehestään "noita turhia luuloja", niinkuin hän sanoi. Ja vähitellen näytti hän onnistuvankin pyrinnöissään, sillä mies alkoi tulla ennalleen ja liikkua toimissaan…
Ihmisen ikä ei ole pitkä ijankaikkisuuteen verraten, eikä se ole pitkä elettäväksikään, vaikka moni vaivainen sitä valittaa. Pitkäksi ei ollut tuntunut tässä kerrotun mielien ikäkään, vaikka paljolta se vuosien luvussa korvin kuului… ei pitkäksi eikä ikäväksi ollut tuntunut, kun hän kerran oli täysin selvinnyt mustalaisen ennustuksen tuottamista häiriöistä. Hiljaista elämätä oli hän vaimonsa kanssa viettänyt siihen asti, kun hänestä aika jätti, päivä meni mailleen ja työaika loppui. Hän oli silloin seitsemänkymmenen vanha, mutta kappera ukko vielä.
Viime hetkeen asti oli hän isännän toimet täyttänyt, mutta ei itse suurin muuhun työhön yritellyt kuin kalastamaan…
Kalastamaan?
Niin. Se kammo kalanpyyntiä vastaan, jonka ahvenen katse oli hänessä nuorena herättänyt ja mustalaisakan ennustus miehen ijässä verestänyt, oli jo hänestä aikoja päiviä haihtunut. Eihän vakautunut, elämätä kokenut mies, voi senlaisista turhista puheista, kuin mustalaisen ennustuksista, mitään huolia eikä välittää… joutavatahan mikä joutavaa. Ja sen synnin kärki, jonka hän nuorena, ymmärtämättömänä julmuudellaan eläimiä kohtaan oli terästänyt ja teroittanut, oli katkaistu sen hellyyden ja tunnollisuuden kautta, jolla hän miehuutensa ja vanhuutensa päivinä on luontokappaleita kohdellut ja jonkalaiseen kohteluun hän on kaikkia muitakin ohjannut ja kasvattanut… Näin oli kammo kalanpyyntiä vastaan haihtunut ja kokonaan mielestä hälvennyt. Ongella hän, miehinen mies, ei kyllä käynyt, vaan pyydysteli rysillä, verkoilla ja kävipä joskus nuotallakin, kun niikseen sattui ja kaunis ilma oli, kykeni köysimieheksi, niinkuin ennenkin. Kalastustoverikseen oli hän ottanut monivuotisen renkinsä, joka ei hänkään enää muihin töihin toimennut.
Oli kevät. Lumi oli jo vähänä mailta ja jäiltä. Rannat olivat poreissa niin että niihin saattoi jo rysiä virittää ja Kivipuron suu oli laajalti auki, kun virta oli kuluttanut jäätä alta ja päivä paahtanut päältä. Siihen kokoutui paljo kaloja, joita vieras vesi vietteli. Rysiä oli isännällä kahdenpuolen puron suuta. Siitä kävi hyvästi kalaa, ahventa, haukia, säynettä…