Muutamana aamuna saivat he vakan täyden kaloja, joukossa harvinaisen iso ahven. Kahden hengen kantoivat he vakan pihaan ja laskivat tuvan lattialle ja kehuskelivat saaliitaan.
Emäntä tuli katsomaan. Hän otti havut, joita oli vakan päälle peitteeksi pantu ja katseli kaloja.
— Hyvä Jumala! Tuossapa on oikea hirviö! huudahti emäntä.
Isäntä töytäsi katsomaan. Siinä oli suuri ahven, joka oli pyristäytynyt luonnolliseen asemaansa ja katseli harja pystössä isäntää.
Isäntä tuijotti ahveneen ja ahven isäntään. Sitten laukesi isännän jännitys ja hän pykertyi lattialle.
Kun riennettiin hätään, katsomaan, oli henki jo lähtenyt omille teilleen.
Mutta kun ahventa alettiin perkata, löytyi sen otsasta rautanaula, jonka ympärillä liha oli rustottunut.
Se oli sama ahven, jonka otsaan isäntä kerran oli naulan iskenyt. Se painoi punnittaessa kuusi naulaa.
Mutta emäntä ei antanut keittää kalaa, vaan käski rengin haudata suohon.
Näin olivat he tavanneet toisensa vielä kerran ja "toisissa oloissa", mutta kuoltuaan oli heillä kummallakin oma sijansa: toinen saatettiin siunattuun maahan, toinen kuopattiin suohautaan.