Lapsuuden tuttavuudet haihtuvat usein vanhemmaksi tultua, kun joudutaan eri oloihin ja eri toimiin, ja ylioppilaalla on harvoin samat toverit kuin koulupojalla. Niin kävi meidänkin. Vuoden olimme "tutkineet" tieteitä itse "vapaitten" tieteitten pääpesässä, tapaamatta suurin toisiamme, kunnes sattumalta kohtasimme eräänä "pörssipäivänä" ylioppilastalossa, "paremmalla puolen".
Iloisena riensi hän vastaani, huomattuaan minut. — Terve monesta päivästä! huusi hän reippaasti ja paiskasi kättä, niinkuin ennen Inkilän mäellä. Käy pöytään!
Katselimme toisiamme ja ilmoitimme ihastustamme molemmin puolin onnellisen sattuman johdosta.
— Vanhat verkot, joihin olin kietoutunut koulussa, ovat ruvenneet repeilemään, puhui hän vakaasti, ensi ihastuksesta toinnuttuamme. Olen tullut huomaamaan, ett'ei minusta olekaan arveluttavaan papin toimeen… en ole luotu siksi. Niinkuin muistat, oli minulla koulussa suuri taipumus matematiikkiin, ja olen nyt päättänyt antautua kokonaan tuon korkeimman tieteen palvelukseen. Se on se ainoa, johonka minä tunnen sisällisen kutsumuksen minuani vetävän. Sillä tiellä, eikä millään muulla…
Enempätä emme saaneet asiasta kahden kesken jutella, kun toisia iloisia tovereita syöksyi huoneeseen oven täydeltä, ja noin vakavat asiat eivät kuulu päiväjärjestykseen senlaisessa seurapiirissä.
Kovin kauvan ei saanut hän mieliainettaan yliopistossa tutkia. Kun Suomen kansa otti nykyisten sivistyskansain kuorman, yleisen asevelvollisuuden, niskoilleen, niin syttyi isänmaallinen innostus moneen nuorukaiseen lähteä palvelemaan maatansa tuolla uudella alalla, opettamaan isänmaan poikia sotapalvelukseen. Tämä innostus tarttui entiseen toveriinikin. Hän lähti kadettikouluun, päästäksensä upseeriksi. Ja miksikäpäs ei olisi mennyt? Olihan hänellä suuri taipumus matematiikkiin, ja sitä ainetta kuulutaan sotakoulussa tarvittavan. Niin hän lähti ja tietysti pääsi oppilaaksi kouluun.
Muutamien vuosien päästä, kun olin jo melkein unhottanut entisen toverin, tapasin hänet taas aivan sattumalta. Olin muutamana kesänä matkoilla sisämaassa ja saavuin muutamakseen vanhaan koulukaupunkiimme. Siinä kun ei ollut valitsemisen varaa kortteerien puolesta, niin menin seurahuoneelle, jossa olin joskus ennenkin majaa pitänyt. Salongissa istui siellä muutamia herrasmiehiä, puhua pärpätellen, naureskellen ja rähisten, niinkuin iloiset juomaveikot konsanaankin. Muutamassa syrjäpöydässä istui sotilas, upseeri, yksin, pää käden nojassa ja punssiksi edessä. Katselin, sattuisiko olemaan tuttavata seurassa, mutta upseeriin en suurin huomiotani kääntänyt, sillä ainahan niitä näkee tähän aikaan; sitä vähemmän veti se huomiotani puoleensa, kun en muistanut ketään tuttavata univormumiestä niillä tienoin olevan. Painausin muutamaan pöytään ja pyysin jotakin ruokaa. Kun upseeri kuuli ääneni, hypähti hän kuin unesta ja kääntyi minuun päin, mutta neiti astui samassa väliimme, tarjoten ruokalistaa minulle. Tytön poistuttua, katsella tuijotti mies yhä minuun. Tuntui oudolta sotilaan kylmä katse. Käännyin toisaalle ja otin sanomalehden käteeni.
Tunsin näkemättä kuinka sotilas nousi ja asteli vakavin askelin minua kohti.
— Näenkö oikein…? Ka, terve, vanha veli! kuului ääni vierestäni, ja samassa tunsin minäkin vanhan toverini.
— Terveh! huudahdin minä, kavahtaen seisalleni ja tarttuen hänen ojennettuun käteensä.