— Eihän tässä niin mitkään… tavallistahan tämä on.
Ottivat siitä ja maistelivat ja juttelivat, haastelivat ja nauroivat, maistelivat ja iloitsivat, niinkuin hyvät tuttavat, veljet ainakin herkkupöydän ääressä.
Toveri oli alussa hieman hämillään eikä tuntenut oikein sopeutuvansa Supon tilaan, mutta vähin erin alkoi sydän sulaa ja sopeutuminen syntyä.
— Yhhyh, kuinka tämä on imelätä ja meltoa, täytynee terästää, sanoi
Suppo ja tilasi lisää konjakkia.
— Tätä kun lirauttaa sekaan, niin muuttuu se maku sanoi hän saatuansa tuota haluttua nestettä.
Kun siitä toverinkin sydän alkoi auveta ja hellyys mieltä täyttää, uskalsi Suppo kertoa asiansa ja selittää surullisen tilansa.
— Sepä on ikävä seikka tämä, eikä minullakaan ole markkaakaan rahaa, surkutteli ystävä osaaottavasti.
— Otatko sinä nyt ja jäät tänne pantiksi, että minä pääsen rahaa hankkimaan, vai menetkö sinä toimeen? Muu keino nyt ei auta, puhui Suppo vakavasti.
— Eihän se sovi, että minä jään tänne… voisivat arvata. Parasta on, että minä lähden tekemään mynttiä ja sinä istut vielä sen aikaa täällä, selitti ystävä hartaasti.
Niin sovittiin tuosta tärkeästä seikasta ja toveri lähti ja niin kiireesti lähtikin, ett'ei ehtinyt edes lasiaan pohjaan panna.