Suppo jäi yksin ja oli taas samassa tilassa, odottavassa asemassa, kuin äsköinkin.
Odotusaika ei nyt kuitenkaan tullut niin pitkäksi, ja hyvä se olikin, sillä päivällisvieraita alkoi jo saapua yksi toisensa perästä.
Tuskin oli nimittäin Suppo ehtinyt siemata pari kertaa lasistaan, kun ovi aukeni ja kaupungin lähetti astui sisään. Niinkuin salamat syksyistä iltaa, valasivat ilon leimaukset Supon muotoa, kun hän näki miehen.
— Onko se herra Saikkonen? kysyi lähetti
— On.
Ja Suppo sai kirjeen ja lähetti poistui.
Siihen aikaan ei oltu vielä sähköä telefoonina saatu nujerretuksi ihmisten palvelukseen, ei ainakaan Suomen pääkaupungissa, vaan täytyi käyttää vanhoja viestinkuljettajia.
Suppo rapasi kirjeen auki, mutta ei mitään kirjavata paperia ilmestynyt hänen silmiänsä viehättämään.
Paras Veljyt!
Enhän minä mistä voi hankkia rahaa niin sukkelaan… koehan itse auttaa itseäsi!