— Onhan se niin ennenkin… Etkös olekin? kysyi isä.
— Olen ja menen nytkin. Kyllä siellä joku taas minullekin pullaa antaa, sanoi Alma reippaasti, vaikka vedet tahtoivat silmään kiertyä.
Lapsi lähti hakemaan isälleen olutta.
— Kuinka sinä voit olla tuollainen? kysyi vaimo, hieman nuhtelevalla äänellä.
— Minkälainen? ärähti asioitsija tylysti. Minkälainen minä olen? Miten sinä luulet minun muuten kykenevän toimeeni, jos en saa lasillista olutta… kädet vapisee ja kaikki. Kyllähän tähän taas joku tulee, että saamme rahaa ruokaan.
Alma toi olutpullon ja lähti syömättä kouluun. Nuorempi lapsi nukkui vielä kyökin sängyssä.
Asioitsija avasi pullon ja vetäsi sen sisällyksen nahkaansa. Laura laitteli rikkinäisen peilin edessä, joka vielä muistutti onnellisempia aikoja, tukkaansa, sovittaen siihen irtolettiä.
— Minä käyn vähäksi aikaa pitkälleni. Jos joku tulee niin havauta, sanoi asioitsija, oluen juotuaan.
Tukkansa laitettua, alkoi Laura siistiä konttooria.
Asioitsija oli keskikokoinen, lihava, turpea mies, pyöreämuotoinen, jossa vaihteli sinervä ja punerva maksankarva. Laura, hänen vaimonsa, oli pitkä ja joukeamuotoinen. Hänellä oli komonokka, siniset silmät, hivusmarto selvä ja säännöllisesti kaareva korvallista kohti — kaikki vanhoja muistoja entisen kaunottaren ajoilta. Niin, kaunotar oli hän ollut, maankuulu, vedenvalio, jolla oli kosijoita käynyt läheltä ja kaukaa ja joiden joukosta oli vaali ollut vaikea. Yhtä hän oli rakastanut, toiselle kuitenkin mennyt. Oli tapahtunut se tavallinen seikka: köyhä oli hyljätty, rikas oli otettu. Vaatimaton vallesmanni oli saanut rukkaset ja rikas, ylväs kauppias valittu. Tuo oli vähän tuskastuttanut, kun vallesmanni, kelpo käytännön mies, ei ollut mennyt hirteen eikä orteen, vaan tyynesti tyytynyt kohtaloonsa.