Pitäjän rikkain tyttö oli Laura Wahrlin… rikkain, pulskin ja kaunein. Merikululla ja muilla onnistuneilla yrityksillä oli hänen isänsä koonnut suuret varat ja parhaaseen aikaan lakannut liikettä käyttämästä. Oli sitten ostanut suuren maatilan, jota nyt viljeli, viettäen levollista vanhuutta. Laura oli silloin kihloissa pitäjän vallesmannin kanssa, kun nuori, verevä ja rikas kauppias, Henrik Jakke, muutti seurakuntaan. Tämä oli iloinen luonteeltaan, hyvä seuramies. Herrain joukossa osasi hän juoda ja laulaa ja puhua sukkeluuksia, ja naisseuroissa pitää sitä hengetöntä lörpötystä, jonka hienohelmain suosioon pyrkivät katsovat niin välttämättömän tarpeelliseksi. Mikäs konsti hänen oli vallesmanni laudalta lyödä. Kun tyttö koetti vastustella ja vakuuttaa rakastavansa vallesmannia, selitti isä että se tuli vaan miestuttavuuksien puutteesta, että hän, Laura, vallesmanniin oli ihastunut. Nyt oli asia toinen. Kun hän vaan rikkoisi välinsä vallesmannin kanssa, niin kyllä se olisi helppo unohtaa ja joutua uusiin tuttavuuksiin. Laura olisi mielellään neuvotellut jonkun hyvän naistuttavan kanssa, mutta senlaista ei ollut. Äiti oli kuollut ja kaikkien muitten mielestä oli hänen liittonsa vallesmannin kanssa sula tuhmuus. Ja niin sai vallesmanni muitta mutkitta rukkaset ja Laura joutui uusiin tuttavuuksiin. Ja sehän siitä seurasi, jota oli tahdottukin: kihlaus, kuuliaiset ja uhkeat, monipäiväiset häät. Kaikki onnittelivat Lauraa, että hän oli hyvän osan valinnut ja suuren onnen käsittänyt. Sitä sanoivat miehet ja naiset niin herrasväkeä kuin talonpoikia…
Tämän rikkaan pariskunnan lapsi se on tuo Alma, joka tänä aamuna lähti syömättä kouluun iloisessa Helsingissä.
Kuinka se on mahdollista?
Heitä on kohdannut "onnettomuus"… Siksihän sitä ihmiset tavallisesti nimittävät, kun rakennus hajoo, jolla ei ole ollut tarpeenmukaista perustusta.
Tällainen tarina on lyhyt, surullinen ja — jokapäiväinen.
Oli eletty ylöllisesti niin kauvan kuin oli varoja riittänyt. Sitten oli myöty talot ja liiat tavarat ja muutettu kauvas toiseen paikkakuntaan ja koetettu alkaa uudestaan. Mutta hajoavata rakennusta on paha pönkitä. Uusi yritys ei ollut onnistunut sielläkään. Vararikko oli ollut lopullinen turva.
Ikävätä on elämä niillä tienoin, jossa on onnestaan haihtunut, ja ikävätä sieltä on erokin. Useampi senlainen valitsee kuitenkin jälkimäisen ja niin teki Henrik Jakkekin. Pitkään mietti hän ja aprikoi, minne olisi lähdettävä ja mitä tehtävä. Viimein päätti hän lähteä pääkaupunkiin "onneansa koettamaan". Yksin lähti hän ensin ja kutsui joukkonsa perästä. Yhtä ja toista oli hän ensin puuhannut kunnes pani asioimiskonttoorin "ylös"…
— Henrik, täällä on vieras, herätti rouva miestään.
Asioitsija meni "konttooriin", joka oli isohko, matala kivijalkahuone, johon kaksi pientä, katonrajassa olevata ikkunaa vaivoin sai kuljetetuksi päivän valoa. Kivinen oli permanto, joka melkein aina kylmänä aikana oli kostea. Kapea porras kadulta johti matalasta oviaukosta tähän manalaan. Konttoorin vieressä oli vesijohdolla varustettu kyökki, jonka ikkuna oli pihalle käsin. Tämä oli perheen tavallinen asunto. Huonekaluja oli konttoorissa ainoastaan iso, puiseva pöytä, pari natisevaa tuolia ja seinämällä sohvantapanen; kyökissä oli kaksi leveätä sänkyä vierekkäin, piironki, kaksi tuolia, halkoloota ja kaappipöytä ikkunan alla.
— Minulla olisi pari kolme haastetta tehtävänä, sanoi vieras.