Kun hän saapui kotia, tuli Almakin samassa koulusta.
— Onko sinulla paha nälkä, Alma? Elä ole milläsikään, kohta saat ruokaa. Pappa sai rahaa ja mamma meni ostamaan, puhui asioitsija niin lempeästi kuin voi.
— Eipä tuosta tiedä mitään, vastasi Alma, vaikka mieltä tahtoi itkuun vääntää.
— Mistä? kysyi isä, jolta kysymys oli jo unhottunut.
— Nälästäpä.
Kohta saapui mammakin kotia. Hyräillen hän tuli niinkuin hyvällä mielellä oleva ainakin.
Kohta oli ruoka pöydällä ja käytiin aterioimaan.
— Syö sinäkin Henrik, kerrankaan. Tässä on hyvää lihaa ja juustoa…
Illaksi laitan lämmintä ruokaa, nyt ei ole aikaa, puhui rouva Jakke.
Henrik otti hätäisesti leipäpalasen ja lihaa ja kävi kohta oluen kimppuun. Hän ei malttanut ruveta pulloa korkkiruuvilla avaamaan, vaan työnsi korkin lyijykynällä sisään.
Pikku Kallu vetäysi verkkaan pöytään. Vaikka hän ei ollut koko päivänä mitään syönyt, ei hän ollut valittanut eikä mitään virkkanut. Hän oli sellaiseen tottunut. Sanaakaan puhumatta otti hän voileivän, vetäysi sohvanpäähän paperilappujensa luokse, joilla oli aamusta asti leikkinyt ja alkoi jatkaa tointaan.