— Onkos talossa ruokaa? kysäsi tylysti toverini, joka alkoi ärtyä akan viisastelusta.
— Ei täss' ole koskaan ruuatta eletty, sanoi nainen heti ja hörymättä.
— Niinpä kanna sitten pöytään ja sukkelaan! käski toverini äänellä, joka osotti, että käskyä oli siekailematta toteltava.
Nainen lähti ja nopeaan lähtikin.
Ensi panos oli kolme kokonaista, paksua leipää, joita monikin vertaisi myllyn kiviin.
— Mitä se mies tuolla ojassa makaa? kysyin minä, saadakseni tietää, millä mielellä arvoisa emäntämme nyt oli.
— Mikä makaa missäkin, vastasi hän samassa ja meni ulos hakemaan lisää monttumia pöytään.
Toverini otti muistikirjansa ja minä aloin tarkastella toimeliasta emäntäämme, joka höntäsi ovessa edestakaisin, tuoden aina yhden kappaleen kerralla pöytään. Hän näytti tarkoin seuraavan sananlaskua: "laiska kerralla katkaseksen, viidesti vireä käypi". Tarkastettuaan aina hieman pöytää, pyörähti hän jotakin puuttuvata noutamaan… milloin se oli veitsi, milloin lautanen, milloin mikin.
Hän oli punakka, vaaleatukkainen, varmaankin vanhempi kuin näytti. Hänen otsansa oli oudon matala ja hivusmarto epäselvä, posket lihavat, hyllyvät, paljon otsaa leveämmät, nokka kevelä ja leveä, sieramien väliseinä paksu ja lihakas, joten itse reijät supistuivat jotenkin pieniksi, suu leveä… korvallisille asti, huulet paksut, pyöreät ja mehevät, joiden välistä loisti kaksi riviä valkeita, säännöllisiä hampaita, korvat olivat suuret ja pörhällään. Leuka vielä puuttuu tästä kuvasta, mutta puuttui se alkuperäisestäkin. Sitä ei ollut muuta kuin pieni nystyrä noiden pullevain poskien välissä. Tämän seikan mainitsen viimeiseksi, vaikka ensiksi sen katsoja huomasi.
Hänen puvustaan ei ollut paljon puhettakaan… mikäpäs sitä senlaisessa värissä. Päällään oli vaan lyhythihainen, avopäänteinen paita, polveen asti ulottuva hameenrepale… Ei muuta mitään ja tuskinpa tarvitsikaan.