— So, vieraat, päin pöytään, selin seinään! sanoi hän, kun mielestään oli saanut ruuan laitetuksi.
Kahta käskyä ei tarvittu.
Olipa siinä "ruokakultaa ja monttumia"! Komppania sotaväkeä olisi huoleti voinut pöytään käydä.
Siinä oli, paitse noita kolmea leipäkyörää, sievonen punkka voita, pytty suolasta, suurta lahnaa, kaukalo muikkuja, iso, savustettu sianlape, paistetut vasikan nivuset, kaksi viilipyttyä, iso tuoppi nuorta maitoa — kaikki maukasta ja hyvää. Tavallinen pärepuukko oli liha-astian vieressä, edessämme lautaset, linkkuveitsi kummallakin lautasella, linkkuveitsi, senlainen, tasakärkinen, joita laukkuryssät entiseen aikaan kauppailivat.
Ruoka-ajaksi pistäytyi emäntämme ulos.
Kun olimme lopettaneet kelpo ateriamme ja emäntämme alkanut kantaa hössytellä ruokia pöydältä, ilmestyi mies tuvan ovesta.
Se vasta oli näkemys!
Jos arvoisa emäntämme oli tanakka, lihava, punakka, hyllyvä, niin oli tämä hontelo, laiha, luinen, ihan luuranko, kaikin puolin emäntämme vastakohta. Hän oli tavan pitkä, polvet hieman koukussa, tukka takkuinen, kaiken karvanen, muoto joukea, pitkä, otsansa oli onteva, huomattavasti kovertunut sisäänpäin, silmät pienet ja tiirottavat, nokka kippura ja pieni, huulet ohuet ja tiivisti kiinni, leuka pitkä ja vahva, josta huoleti olisi puolet riittänyt emäntämme leuvan jatkoksi ja sittenkin olisi miehelle jäänyt tavallinen leuka. Muotonsa oli iholtaan väritön, likasen harmaa.
Tämän muotoinen oli mies, joka ilmestyi tuvan ovesta ja tuli suoraan meidän luoksemme.
— Terve! sanoi hän ja pisti kättä meille kummallekin ja istuutui rahille.