— Kuulkaapas, hyvät vieraat, kun teitä pirut pelkäävät, jatkoi hän siitä. Kun minä makasin tuolla ojassa ja odottelin piruja, niin ei niitä tänä iltana tullutkaan. Minä aattelin, että mikähän niillä nyt on, kun eivät tulekaan, vaikka muina iltoina hypätä luikkivat ylitseni, että parta viuhkaa… Sitten tulitte te, ja minä arvelin, että noita, noita kaite ne pelkäävät.
— Kyllä ne meitä ainakin pikkupirut pakenevat, sanoi toverini.
— Ne, näet, vainoovat minua, ett'en saa niiltä rauhaa näin illan kuhjussa muualla kuin ojassa, sinne eivät, näet, huomaa tulla. Öillä en saa niiltä maata muualla kuin pöydällä. Siihen eivät osaa, vaikka niitä tuvan täydeltä tulla pakkaa tupaan, selitti ukko hätäisesti, ikään kuin vavahdellen pelosta.
— Mitä piruja ne senlaiset ovat? kysyi toverini.
— Talon piruja, vastasi emäntämme karsinpenkiltä, johon hän taas oli asettunut, saatuaan ruuat korjuuseen.
— Tottapa ne lienevät talon piruja, arveli ukkikin.
Huolimatta piruista taikka muista, heitin minä kengät jalastani ja aloin kokoilla heiniä vuoteekseni.
Kun nainen karsinpenkiltä tämän huomasi, nousi hän sanaakaan puhumatta ja meni ja toi suuren syleyksen makuuvaatteita ja laittoi kaksi tilaa lattialle. Kokosi ensin heiniä kasaan, levitti niille karkean alusvaatteen, pani lakanan sen päälle, asetti päänalaset ja leväytti somasti koristellun peitteen molemmille vuoteille.
— Maatkaa tuossa, vieraat, jos piruilta saatte, sanoi hän sitten, meni ja asettui entiselle paikalleen karsinpenkille.
Ukki istua noljotti rahilla ja katseli naisen toimia.