— Olemme joutuneet mielipuolten joukkoon täksi yöksi, sanoi toverini ruotsiksi.
— Hulluin ja pirujen, mutta sama se, sanoin minä. Siunasin itseni ja nukuin heti, tapani mukaan.
Toverini sitä vastaan ei ollut saanut unta koko yönä. Hän oli valpastunut kokonaan, kun ukki ei ollut ruvennutkaan pöydälle, vaan hiipinyt hänen vuoteensa viereen heinille maata. Arvoisa emäntämme oli maannut karsinlattialla uunin edessä.
Aamulla varhain oli ukki noussut ja hiipinyt ulos tuvasta. Sitten oli noussut nainen ja mennyt ulos hänkin.
Kun minä heräsin, ei ollut tuvassa muita kuin toverini, joka tuskitteli vuoteellaan, ettei ollut saanut unta ja ihmetteli minua, joka voin nukkua missä tahansa.
Siihen annoin minä selitykseksi, että kun en minä ole ikinäni ennenkään unetonta yötä viettänyt, niin kuinka minä nyt olisin parin mielipuolen ja muutaman tusinan piruja antanut untani häiritä.
Samassa tuli emäntämme tupaan, kantaen kahvia vieraille. Hän oli kokonaan muuttunut ulkoasultaan sitten eilisen: oli peseytynyt, kammannut ja palmikoinut tukkansa, muuttanut toisen puvun, pyhävaatteet, että hän oli tosiaankin emännän näköinen.
— Missäs ukki on? kysyin minä saadakseni puheen ainetta.
— Työhönhän herrat sitä käskivät ja työssä se nyt on, ojanpohjuussa pellolla.
Hän jutteli nyt lempeästi sointuvalla äänellä, eikä tylysti ärähtelemällä, niin kuin illalla. Kertoi koko väen olevan sydänmaalla heinänteossa ja hänen ukin kanssa olevan vaan pihasalla kotimiehinä.