— Kerro, kerro, hyvä ystävä, tarina illan kuluksi!
— Tuo lampi tuossa, alkoi tummaverinen kuusi, oli ennen kirkas ja kuulakka. Sen vesi oli yhtä kirkas kuin suuren selän tuolla. Muuten oli lampi lähes puolta suurempi silloin, kuin tätä nykyä, ja ison selän yhteydessä. Niittysuon läpi tuosta kulki nimittäin pieni joki järveen, mutta siitä ei ole enää jälkeäkään näkyvissä, niin on suo maatunut ja liettynyt lammin ranta. Kauniit olivat silloin nämä rannat. Tässä harjun alla oli soma hietikko ja tuolla vastapäätä, jossa tuuhea lehto siimesti rantaa, oli heinävä luhta veden vierellä, jossa tulvan aikana päti kalojen leikkiä lyöden poliskoida. Pohjoseen päin ulottui lampi melkein Suonsaaren peltoihin ja perukassa siellä kasvoi vihanta kaislikko.
Tällainen oli Jatalampi silloin, ja minkälainen nyt! Musta, samaskainen on sen vesi, ryönäiset ja lietteiset rannat ja leviä ja kuohusammalta veden pinnalla.
— Kuinka tällainen muutos on ollut mahdollista? arvelin minä.
— Sillä on syynsä silläkin, surulliset syynsä, jatkui kertomus. Tuolla näet tuon isoon järveen pistävän niemen. Siellä oli aikoinaan hyvinvoipa mökki, Särkelä nimeltä. Siitä ei ole nyt enää jälellä muuta kuin nimi ja pellot, jotka ovat talon niittyinä. Tässä asui mies tyytyväisenä vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Vanhempi tytär oli pulska ja verevä, niinkuin nuori ja terve ihminen tavallisesti on. Tämä oli juuri päässyt lastenkirjoista, kun kylälle ilmestyi ja olemaan asettui kuleksiva mies. Hän oli pitkä, komea, mustaverinen ja miehevä. Ammatiltaan oli hän joku käsityöläinen, herrahtava mestarismies. Alussa kävi hän talosta toiseen töissä, mutta asettui sittemmin yhteen kohti, asetti oman verstaansa ja oli siitä pitäin hra mestari, jolla oli työtä ja teettäjiä. Mutta ihmisen ei ole yksinänsä hyvä olla, sen sai mestarikin kokea, niinkuin joku muukin. Ja kun hän alkoi valitella yksinäisyyttään naapureissa käydessään, niin oli kylällä yksi, jossa nuo valitukset herättivät vastakaikua, synnyttivät kaihoa, josta entiset kotoiset nurkat alkoivat tuntua ahtailta, vanhempain valta ahdistavalta ja mieli palaa omaan elämään. Vesille venosen mieli. Se oli Särkelän Liisu.
Mestarin ei tarvinnut pitkiä aikoja seutuja silmäillä, ennen kuin huomasi, missä hänen mieluisensa asui, mistä hänelle elämäntoveri oli tuleva. Siitä päivin oli hänellä usein Särkelään asiata, ja hyvänä vieraana häntä siellä pidettiin.
Tässä harjulla tapasivat ne toisensa, ne kaksi, muutamana sunnuntaina kirkonaikana. Se tapahtui ihan kesänkielessä. Iso selkä lainehti jo vapaana tuolla ja kirkkaana läikkyi lampi tässä, nurmennukka alkoi maasta kohota ja lehto muuttua viheriäksi. Ja päiväkulta kiiruhti kuumuudellaan kasvullisuuden elpymistä. Kesälinnut olivat jo saapuneet ja yhtenä laululiverryksenä meni maa ja metsä ja ilma. Riemuisina häärivät linnut pesäntekopuuhissa ja muissa taloudentoimissa.
Tässä harjulla tapasivat silloin toisensa Liisu ja Lassi, — se oli mestarin nimi. Pitkiä ei heidän tarvinnut puheita keskenänsä pitää, enempätä kuin muittenkaan rakastuneitten. Tunteet sulautuvat itsestään lemmenpäivän huovettaessa, niinkuin keväinen nietos seinämältä auringonpaisteessa. Lujat tehtiin lupaukset ja ikuiset valat vannottiin.
Kesän kuluessa heidät sitten kuulutettiin ja aikomus oli pitää häät syyspuoleen, että kun synkkä syksy alkaisi maata pimittää, olisi Liisu valona Lassin huoneessa.
Niin tuumattiin, toisin kävi.