Hän oli syntynyt jossakin erämaan kulmauksessa Kajaanin tienoilla, pienoisen puron rannalla, jossa hänen isällänsä oli mylly. Olisihan se isä mylläriksi tahtonut, mutta eipä sitä pojasta tullut. Hän oli levoton luonteeltaan ja halusi tiedustella, oliko maailmaa vielä myllyn takana ja kuinka pitkältä. Isältänsä pyysi hän päästä jonnekin muualle jotakin oppimaan, mutta siihen ei tämä antanut suostumustansa. Se oli isän mielestä turhaa ja joutavata. Poika päätti lähteä omin nokkinsa. Eräänä päivänä poikkesi hän myllyn takaa sydänmaalle ja osautui kulkiessaan Kajaaniin. Isä ei tuosta suurin sureksinut, vaan arveli, että "kylläpähän routa porsaan kotia ajaa". Mutta eipäs ajanutkaan. Äiti suri sitä enemmän, itki ja etsi poikaansa jokajalta, kunnes löysi. Kovin oli ukko ällistynyt, kun oli saanut tietää että poikansa oli Kajaanissa suutarin opissa. Isä ei toimesta pitänyt, sillä suutarit eivät olleet sillä paikkakunnalla oikein maineessa siihen aikaan. Ne olivat juoppoja ja renttuja hänen mielestään. Ja siinä taisi isä olla aivan oikeassa, sillä eihän poikakaan ole monta päivää oikeata elämää suutaroimisella elänyt. Jospa se isä nyt eläisi, niin saisi hän kuulla minulta samat sanat, mutta vähän kovemmin, ja saisi se nähdä muutakin kuin suutarin elämätä, kun hänet tänne kutsuisin.
Vuosi kolmisen värjötteli hän Kajaanissa, suurimman osan suutarin opissa.
Kesäisin ei ole Kajaanista millekään suunnalle niin luonnollista, suurta ja vilkasliikkeistä väylää, kuin Pohjanmaan pääkaupunkiin, Ouluun, halki Oulunjärven, pitkin Oulunjokea, alas suuria, mahtavia koskia. Tätä oli hänenkin mielensä tehnyt koettaa jo parina kesänä, mutta ei saanut satuun. Seuraavana ei hän voinut enää halujansa hillitä, vaan lähti taipaleelle pitkässä, ropsassa tervaveneessä. Tämä matka oli iloisin ja viehättävin, mitä oli ikänänsä tehnyt, ja se aika ainoa koko hänen elämässään, joka muistamista ansaitsi. Sen vuoksi hän sitä usein muisteli alhaisemmassakin tilassa, kuin nykyinen, jolloin vasta oli oikein aikaa sitä ihaillen muistella. Siitä syystä oli tuo matka yksityisseikkojaan myöten selvänä hänen mielessään.
— Teen minä vielä kerran tuon matkan, tuumaili hän, teen totta tosiaan, jos tämä vaurastuminen alkaa tälleen mennä.
Oulussa avautui vasta uusi elämä, "suuren maailman elämä" hänen eteensä. Siellä jo tiesivät käsityöläisetkin, varsinkin suutarit, elää herroiksi. Siellä hän ensi kerran kuuli tuon suuta hivelevän sanan "toti" ja oppi sitä käyttämään ja laittamaan; siellä ne oli punssit ja monenlaiset viinit. Itsensäkin tunsi hän täällä jo miehemmäksi, kun ei tarvinnut enää oppiin pyrkiä, vaan miehenä työtä hakea. Sitä hän saikin kohta, kun asiansa ilmoitti ja rahaa oli, millä pitää hyvät härkijäiset tovereille.
Tästä lähtien alkoi tavallisesti himmetä isännän muisti, vain tahallaanko lienee muistoissaan loven elämänsä juoksuun jättänyt. Häntä ei tainnut huvittaa muistella, kuinka Oulussa tottui herraselämään, se on juopottelemaan ja irstaista elämää viettämään. Hän oli kaiketi unhottanut, kuinka hän lähti Pohjolasta pitkin meren rantaa etelään päin, kulkien milloin "apostolin hevosilla" rantatietä, milloin meritse kaupungista toiseen, niinkuin sen aikuinen sälli ainakin. Toista vuotta oli hän taivaltanut, kun joutui Helsinkiin. Ei hän sielläkään viihtynyt. Vaellushaluja oli karttunut, niitä täytyi tyydyttää.
Hän jatkoi matkaansa itään käsin ja saapui eräänä aamuna avaran Venäjän kuuluisaan pääkaupunkiin Pietariin. Siellä hän ryhtyi taas toimella työhön ja viipyi Pietarissa kokonaista kaksi vuotta. Mikä hänet sieltä pakotti lähtemään, sitä hän ei koskaan muistanut eikä mieleensäkään johtunut. Summa vaan, että hän eräänä kauniina syyspäivänä ilmestyi Helsinkiin ja päätti tosi toimella ruveta itse mestaroimaan. Tarkemmin asiata, aprikoituaan asettui hän Veaporiin. Toimella sai hän työhuoneen kuntoon, töitä karttui ja kaikki kävi hyvin. Siellä hän akottui, nai sievän punaposkisen palvelustytön.
Menestys seurasi miestä.
Äkkimenestys on harvoin hyväksi. Se pöyhistyttää miestä, saattaa itserakkaaksi, ylpeäksi.
Niin kävi tässäkin.